perjantai 15. huhtikuuta 2016

Karhu: voimaeläin



Ohtonen, Kimmo: Karhu : voimaeläin
(Docendo, 2016)


Kirja herätti kysymyksen, miksi kirjoja yleensä kirjoitetaan. Ohtosen Karhu-kirjan kohdalla vastaus oli lukijalle selvä. Miksi kirjoitan? On pakko. Miksi? Koska viha, paha olo jäytää sisintä. On pakko saada oksentaa paha olo pois, jotta elämässä pääsee eteenpäin.


Toimittaja, valokuvaaja Kimmo Ohtonen avaa oven sisimpäänsä, pahoinpidellyn pojan maailmaan. Millaista on pelätä itsensä ja äitinsä puolesta. Millaista on kantaa syyllisyyttä.

Eräänä yönä 9-vuotiaan pojan mitta tulee täyteen. Poika lähtee metsään ja vannoo, ettei ikinä palaa takaisin. Hän haluaa muuttua eläimeksi, osaksi luontoa. Muuttua näkymättömäksi. Ohtonen kuvaa tilannetta henkeäsalpaavasti. Äiti etsii ja huhuilee poikaansa yhä uudelleen. Poika pistää nyrkin suuhunsa ettei vaan päästä ääntäkään. Ei saa itkeä ja vähitellen äidin ääni vaimenee. Tällä pakoretkellä on lähtemätön vaikutus Kimmon elämään. Kimmo kohtaa karhun. Karhu ei tee mitään pojalle, vaikka varmaan haistaa Kimmon pelon. Mutta karhu antaa voimaa ja Kimmo nimeää karhun sankarinsa, suosikkinäyttelijän John Goodmanin mukaan.

"Mitä on elämä kun metsä on kotisi ja yö elinikäinen ystäväsi?” 


Ei pojasta vielä tullut metsän eläjää. Äiti ei toista päivää etsinyt ja isä oli todennut vain, että kyllä nälkä pojan kotiin ajaa. Mutta metsä ei jätä poikaa. Pahoinpitelyt jatkuvat ja yöllä metsässä kulkiessaan ei tarvitse pelätä. Metsässä on turva. Poika ja äiti elävät varjoelämää. Vuodet kuluvat. Poika kasvaa mieheksi ja kantaa syyllisyyttä äidistään. Miksi hän ei pysty auttamaan äitiään ja miksi äiti ei auta itseään.

Poika lähtee Englantiin ja päättää, ettei koskaan palaa Suomeen. Kirjeissään poika ja äiti kertovat asioista ja salaavat vaikeita asioita. Mutta kirjeissä läheisyys pysyy ja tiivistyy. Äidin syöpä tuo pojan Suomeen – väliaikaisesti. Elämän oli tarkoitus sitten taas jatkua Englannissa.

”Metsä ei jätä rauhaan!” 


Englannissa asuessaan Kimmo Ohtonen havahtuu huomaamaan, etteivät suomalainen metsä ja sen karhut lähde sielusta minnekään. On pakko päästä kokoamaan itsensä ehjäksi. On lähdettävä metsään katsomaan onko John Goodman siellä.

Kirjassa eletään vuotta 2015 kuvauskojuissa  ja takautuvasti 9-vuotiaan pojan kasvua kirjoittavaksi aikuiseksi. Metsässä ovat karhut ja muut suurpedot. Valokuvissa karhut on tuotu hyvin esille. Tekstissä kerrotaan naaraskarhun elämästä pentuineen ja miten ovelasti naaras suojelee pentujaan etteivät urokset tee niille pahaa. Ohtonen kuvaa miten karhut ovat ratkaisseet hengissä pysymisen kun vihollisena ovat ihminen ja pienevät metsät.

” Luonto ei ole omaisuuttamme, se ei antaudu ihmisen tahdolle”


Tekijä sanoo kirjassa luonnon kaikessa armottomuudessaan olevan aina reilu. Toisin kuin ihminen, joka yrittää pakottaa  toisia omaan tahtoonsa. Ihmisellä on mielivaltaisuutta. Kaupungissa ollessaan kirjoittaja koki turhautuvansa, mutta luonnossa metsä, kaikki on valmista. Ihminen saa siellä olla keskeneräinen ilman mitään kiirettä.

”Peto katsoo minua vapauden puolelta, pyytää päästämään irti menneistä. Vapaus on vapautta etsiä. Vapautta löytää.”

Jään odottamaan syntyykö Kimmo Ohtoselta lisää luontokirjoja. Kirjoja, joissa ei ole tekijän omakohtaista tuskaa.



Tarja