torstai 31. lokakuuta 2013

Äitinä ja vaimona olemisen kahdet kasvot




Maalaileva, välillä suorastaan runollinen. Näillä sanoilla moni kuvailisi Pauliina Rauhalan paljon kiinnostusta herättänyttä teosta Taivaslaulu. Niin minäkin. Sanat maalaavat viipyileviä kuvia äitiydestä, uskosta ja uskonnosta, sekä tunteista, joita nämä kaikki asiat yhdessä ja erikseen synnyttävät. Kipuilu naiseuden ja perheen äärellä on paikoitellen riipaisevaa, paikoitellen taas hieman paikallaan junnaavaa. Tämän teoksen sivuilla ei totisesti ole kiire minnekään.

Aleksi ja Vilja ovat nuori lestadiolaispari. Neljän suloisen lapsen jälkeen tieto uudesta raskaudesta saattelee perheen suurten muutosten keskelle. Pauliina Rauhalan teksti on herkkää, ja Aleksin ja Viljan sielunmaisema aukeaa lukijalle kauniisti. Viljan hapuilu naisena ja äitinä olemisen äärellä on kuvattu koskettavasti, muttei sentään liian ahdistavasti.

Välillä leikitellään mollamaijoilla, barbeilla ja bratzeilla, välillä kurkistetaan Viljan ja Aleksin tarinan alkutaipaleeseen. Kurkistetaan niihin hetkiin, joista kaikki alkoi: nähdään kappaleita onnesta ja rakkauden ensi huumasta, haaveista ja yhteisestä tulevaisuudesta. Toiveita ja iloa, kipua ja pelkoa - siitä on elämä Taivaslaulussa rakennettu.

Taivaslaulun pohjasävy on herkkyydestään huolimatta vakava, ja teos herättää paljon ajatuksia. Onko pakko jaksaa, koska yhteisön asettamat normit niin määräävät? Onko ainoa elämän rytmi todella nouseva ja laskeva vatsakumpu, raskaus toisensa jälkeen? Missä menee raja, jonka jälkeen kulisseja ei tarvitse enää pitää väkisin pystyssä? Saako välillä antaa periksi?

Esikoiskirjailijaksi Rauhala on onnistunut äärimmäisen hyvin. Vaikka paikoitellen tahti on valitettavan laahaavaa, kirjan ahmaisee silti helposti illassa tai parissa. Mikäli seuraava kirja joskus näkee päivänvalon, on kiinnostavaa nähdä, pystyykö Rauhala samaan mielenkiintoiseen ja rikkaaseen otteeseen, johon hän ylsi Taivaslaulussa.

Sonja

maanantai 21. lokakuuta 2013

Vanha nistikin heltyy kissan edessä



William Burroughs: Kissa sisälläni 

William Burroughs ja pörröiset kissanpennut eivät oikein tunnu sopivan samaan tajunnantilaan, mutta kuka käskee olla hengessä jäykkä.  Kiukkuinen vanha herra on sulaa vahaa kissojen tassuissa.  Koirat sen sijaan saavat hänet paljastamaan hampaansa.

”Tämä kissakirja on allegoria jossa kirjoittajan mennyt elämä esittäytyy hänelle kissa-kuva-arvoituksena”, Burroughs määrittelee.  Kissa sisälläni on muistelma tai päiväkirja Burroughsin elämän kissoista, ja hänen unistaan ja unien kissoista.  Usein unetkin liittyvät muistamiseen.  Niissä pieni Billy tulee tapaamaan vanhaa Williamia.
Välissä ovat Burroughsin elämän rosoiset vuodet beat-kirjallisuuden yhtenä keulakuvana.  Huumeet ja väkivalta olivat osa sekä tuotantoa että elämää, ja kertomisen tapakin repivä ja tuuppiva.

”Sydäntalvi … ulvova tuuli ja lunta.  Vanha mies kyyhöttää talonsa raunioista improvisoidussa hökkelissä repeytyneiden vanupeitteitten, reikiintyneitten peittojen ja likaisten huopien alla kissojensa kanssa.”

Tätä Burroughs ei kuitenkaan kirjoittanut omien kokemustensa pohjalta.  Hän oli tukevan keskiluokkaisesta perheestä ja varakas mies, ja eli yli kahdeksankymppiseksi kissaharrastajaksi epäilemättä juuri siksi, että rahat riittivät hyvälaatuisiin aineisiin ja hyvämaineisiin lääkäreihin ja lakimiehiin.

Kulkukissan henkevyys ja mielistelevä koira

”Viisitoista vuotta sitten näin unta että olin saanut ongella valkoisen kissan saaliiksi.  Jostain syystä olin hylkäämäisilläni olennon ja heittämäisilläni sen takaisin, mutta se kiehnäsi minua vasten säälittävästi naukuen.” 

Monet Burroughsin kissoista ovat löytöeläimiä ja niiden elämänpolku on luultavasti ollut yhtä värikäs ja vaarallinen kuin isäntänsäkin.    

Burroughs näkee kissoissaan jotakin ylimaallista ja pitää sitä syynä kissan kesyyntymiseen.  Kissan henkisyys tai peräti hengellisyys tekee kissasta ihmiselle psyykkisen kumppanin, mikä tietenkin on paljon syvällisempi syy kissan ja ihmisen liittoon kuin pelkkä hiirijahti.

Koira sen sijaan ei Burroughsin maailmassa ylene sfääreihin, vaan hän kuvaa koiran olemusta muun muassa näin: ”Ihminen muokkasi kesykoiran omaksi pahimmaksi kuvakseen… omahyväiseksi kuin lynkkausjoukkio, nöyristeleväksi ja turmeltuneeksi”, eikä tämä ollut suinkaan vahvimpia käytetty ilmaisuja.

Tankerosuomennos

Vaikka Kissa sisälläni ei Burroughsin pääteoksia olekaan, se olisi ansainnut kunnollisen suomennoksen.  Elina Koskelin on varmaan yrittänyt parhaansa, mutta taito ei ole riittänyt, eikä pienkustantajalla ole ollut kunnollista kustannustoimittajaa tankerosuomea siivoamaan.
Mikä mahtaa olla Koskelinin suomennoksessa esiintyvä latokissa?  Asiayhteydestä päätellen oikea suomennos olisi luultavasti navettakissa, päättelee tällainen kypsään ikään ehtinyt maalaistyttö seitsemänkymmentäluvun lukioenglannillaan.  Yksittäisen sanan väärä suomennos voi vielä mennä kiireen tai huolimattomuuden piikkiin, mutta ankeat, englannin kielen rakenteita kömpelösti toistavat lauseet ovat jo silkkaa ammattitaidottomuutta. 

Kaikille innokkaille amatöörisuomentajille voi lämpimästi suositella Jaana Kapari-Jatan kirjaa Pollomuhku ja Posityyhtynen, josta selviää muun muassa äidinkielen taidon ohittamaton merkitys suomennostyössä.

Maileena

perjantai 11. lokakuuta 2013

Lempeää viisautta ja suloista satiiria


Muriel Barbery:Siilin eleganssi

Välillä intohimoinen lukija saa rakastua. Tämän kirjan kohdalla niin tapahtuu kahdesti.

Renee Michel on omien sanojensa mukaan lyhyt, ruma ja pyylevä leski ja työskennellyt 27 vuotta ovenvartijana pariisilaisessa talossa. Hän on vuosien mittaan kehittänyt itselleen juron työpersoonan, millä hän näyttäytyy talon asukkaille. Siihen kuuluu kaikki kliseet, mitä ajatella saattaa: Hän laahaa kuuluvasti tohveleitaan ja antaa television pauhata yhdentekeviä ohjelmiaan. Hän on pidättyväisen kohtelias, mutta harvoin ystävällinen.

Takahuoneessa hänellä on oma yksityinen maailmansa, missä hän katsoo hyviä elokuvia, kuuntelee klassista musiikkia ja lukee kirjoja sekä kirjoittaa havaintojaan ja ajatuksiaan maailman menosta. Hän pitää erityisesti venäläisistä klassikoista ja on nimennyt kissansakin Leoksi, Tolstoin mukaan.”Olen lukenut historiaa, filosofiaa, kansantaloustiedettä, sosiologiaa, psykologiaa, pedagogiaa ja psykoanalyysia, koska ne kiinnostavat, mutta kaunokirjallisuus on minulle henki ja elämä.”

Paloma Josse on 12-vuotias rikkaan perheen tytär ja poikkeuksellisen älykäs lapsi. Hän tuntee itsensä vieraaksi maailmassa ja on päättänyt tehdä itsemurhan koska ei halua päätyä samanlaiseen kohtaloon kuin perheensä – tyhjänpäiväiseen porvarillisuuteen, elämään kultakalamaljassa.

Sattuman kautta nämä kaksi eri-ikäistä erakkoa tutustuvat toisiinsa, suojavarustukset katoavat ja he pystyvät näyttäytymään toisilleen omina persooninaan, Paloman sanoin sielunsisarina. Tarkkanäköinen Paloma huomaa Reneen olevan intohimoinen kulttuurinharrastaja ja löytää hänessä ymmärtävän aikuisen. Vähitellen Paloma alkaa muuttaa mieltään omasta kohtalostaan. Paloma sanoo Reneelle: ”tehän annatte minulle toivoa. Siitä että ihminen ei sittenkään ole kohtalonsa vanki.”
Sitten taloon muuttaa uusi asukas, japanilainen herra Kakuro Ozu. Ja asiat talossa alkavat salaperäisesti muuttua.

Päivikki