maanantai 29. huhtikuuta 2013

Melanie Gideon: Vaimo 22



Silloin tällöin tulee luettua ns. mielentyhjennyskirjallisuutta. Tiedäthän, rentouttavan viihdekirjan. Tämä kirja on hömpähtävä, mutta siinä saa kuitenkin yhden lomapäivän kulumaan niin, että töistä muistuttaa vain kirjassa oleva sähköpostiviestintä.

Alice Buckle on 44-vuotias osa-aikainen ilmaisutaidon opettaja, jolla on takanaan yksi käsikirjoitettu näytelmä. Se sai aikanaan niin huonot arvostelut, että Alice lopetti kirjoittamisen tykkänään. Alice on naimisissa mainosalalla työskentelevän Williamin kanssa. Pariskunnalla on kaksi aikuista lasta. Alice valmistelee tunteja kuudelle kouluryhmälle, tekee itselleen lounaseväät, sopii lääkärikäynnit muistiongelmaiselle isälleen, tulee kotiin laittamaan päivällistä - ja on eksyksissä avioliitossaan.

Joskus sanon miehelleni, että hän kuorsaa, vaikkei hän kuorsaakaan. joten mieheni päätyy nukkumaan vierashuoneeseen ja minä saan sängyn kokonaan itselleni”.

Alice päättää osallistua netistä löytämäänsä, 2000-luvun avioliittoa käsittelevään tutkimukseen. Hän saa koodinimekseen Vaimo 22 ja tutkimuksen yhteyshenkilö nimen Tutkija 101. Nimettömänä tapahtuva kirjeenvaihto tuntuu Alicesta vapauttavalta ja se kääntyykin pian hyvin henkilökohtaiselle tasolle. Alice alkaa pohtia elämäänsä ja avioliittoaan yhä tarkemmin. Hän alkaa odottaa malttamattomasti viestejä ja kommentteja omiin ajatuksiinsa. Sähköpostin lukemisesta tulee päivän kohokohta.

Kysymys 65:” Mitä ajattelet siitä, että monet liitot hajoavat siksi, että puolisot tuntevat olevansa enemmän kämppäkavereita kuin rakastavaisia”?

Alicen vastaus: ”Tiedän, että kämppäkaveri on tabusana, mutta on siinä ideaakin: mitä jos kämppäkaverius on avioliiton keskivaiheen luonnollinen olotila? Jospa sen kuuluukin olla niin? Ehkä se on ainoa mahdollinen olotila silloin, kun pitää tarpoa lasten kasvattamisen ja eläkeikään varautumisen ja rahan säästämisen suossa”?

Tarkemmista juonenkäänteistä ei kannata kirjoittaa mutta yllätystä on jonkin verran luvassa. Kirjan luettuaan jää pohtimaan omaa tilannettaan: Pidänkö tosiaan yhteyttä läheisiini ja ystäviin lähes kokonaan tekstiviestein ja sähköpostilla?

Päivikki

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Mahtilinnun matkassa


Viime vuonna ilmestyneiden luontokirjojen joukosta löysin Eero Murtomäen kirjoittaman kirjan Kaarne : tietolintu. Kirjan kannessa komeilee valkoista taustaa vasten tuttu lintu, kiiltävähöyheninen korppi. Korppi tunnettiin aiemmin nimellä kaarne.

Kaarneesta korpiksi

Kaarne-nimen historia ulottuu tieteellisessä kirjallisuudessa 1860-luvulle. Luonnontieteilijä Aukusti Juhana Mela muutti kuitenkin kaarneen korpiksi 1872 ilmestyneessä kirjassa Fauna Fennica : Suomen eläimistö nuorisolle. Korppi-sanan alkuperä on ruotsin kielessä. Murtomäki haluaisi palauttaa nimen takaisin kaarneeksi, sillä se kuvaa hänen mielestään paremmin linnun ikiaikaista, alkuperäistä olemusta. Suomalaisten kadonnut suhde kaarneeseen surettaa kirjailijaa. Lohtua tuo valtameren toisella puolella asuvien kansojen yhäkin elinvoimaiset myytit ja legendat: Kanadassa veistetään vieläkin kaarnenaamioita ja käytetään kaarnetta veistosten aiheena.

Kaarneesta kaveri

Löytämäni kirja ei ole 70-vuotiaan luontokuvaaja ja kirjailija Murtomäen ainoa korpista kirjoittama teos. Sitä edelsivät vuonna 1978 Musta lintu sekä kuusi vuotta myöhemmin ilmestynyt Mahtilintu. Kirjaa selaillessa ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi variksen sukuinen lintu, Corvus corax, kiehtoo kirjailijaa. Murtomäki kertoo eloisasti pitkään kestäneestä suhteestaan kaarneeseen. Mukaan mahtuu pari nuoruusvuosien ”syntiäkin”: ammutun linnun anastaminen ja korpinpoikasen vieminen pesästä. Ja lukuisat tuoksuvat tuokiot kaarneen ruokakaapilla – kaatopaikalla – lintua seuratessa ja kuvatessa. Lintuharrastus on kuljettanut Murtomäkeä Pohjanmaan metsistä Lapin erämaihin.

Kiehtova siivekäs

Suomalaisen kansanperinteen korppitulkinnat saavat kirjassa oman lukunsa. Kaarne on kuulunut suomalaisessa mytologiassa ennelintuihin. Sen täysmusta väritys ja suuri koko on herättänyt pelonsekaisia tunteita, ja sitä on pidetty kuoleman ja murheen lintuna. Näiden uskomusten takaa Murtomäki löytää kaarneesta paljon positiivista – kuten linnun sosiaalisuuden ja leikkisyyden. Viisaskin korppi on, ovathan sen aivot suurimpia lintujen joukosta. Hyljeksitystä linnusta kehkeytyy kirjan sivuilla kiehtova siivekäs.

Kaunis kuvakirja

Kaarne on mainio luontokirja. Sen sisältävät loistokkaat valokuvat tekevät siitä myös mukavan selailtavan. Kirjasta henkii Murtomäen kunnioittava ja nöyrä suhde luontoon. Viime vuonna Suomen luonnonsuojeluliitto palkitsi hänet Ympäristöpalkinnolla pyyteettömästä luonnon puolustamisesta kuvan, sanan ja toiminnan avulla. Aiemmin vuonna 1981 Murtomäki on palkittu Valtion taidepalkinnolla.

Toivottavasti kirjan lukijat löytävät korpista uuden lintuystävän. Ainakin minä vietin kirjan seurassa monta mukavaa hetkeä. Kro kro!

Aira