Mikä yhdistää näyttelijä Nicole Kidmanin kirjailija Virginia Woolfiin?

Harvoin hienosta kirjasta tulee hyvä elokuva. Näin kävi yllättäen yhdysvaltalaisen Michael Cunninghamin romaanille Tunnit, joka palkittiin Pulitzerilla. Stephen Daldry ohjasi siitä mainion filmin.

Elokuvaa seuratessani aloin pitää näyttelijä Meryl Streepistä. Tunnit sai Golden Globe –palkinnon parhaana draamaelokuvana, ja Nicole Kidman voitti sillä naispääosan Oscarin.

Tunnit kertoo kolmesta naisesta eri aikakausilta. Heidät solmii yhteen englantilaisen kirjailijan Virginia Woolfin romaani Mrs Dalloway. Pääosan tarinasta muodostaa kolme päivää, päivä kunkin elämästä.

Yksi naisista on Virginia Woolf (Nicole Kidman) vuoden 1923 Lontoon laitamilla kirjoittamassa romaania Mrs Dalloway. Vuonna 1951 Los Angelesissa nuori kotiäiti (Julianne Moore) lukee tuota romaania hotellissa. 1900-luvun lopulla New Yorkissa kustantamossa työskentelevä nainen (Meryl Streep) käyttäytyy kuin rouva Dalloway. Hän järjestää juhlan ystävälleen Richardille (Ed Harris), joka sairastaa aidsia ja on juuri palkittu urastaan runoilijana.

Epätoivosta elämisen riemuun

Romaani kiinnosti minua monesta syystä. Olen lukenut Virginia Woolfia, jopa englanniksi. Tunnit on kirjoitettu taitavasti, ja nautin Marja Alopaeuksen suomennoksesta. Eräs henkilöistä ryhtyy kirjastonhoitajaksi. Tunnelmaltaan tarina vaihtelee epätoivosta elämisen riemuun.

Elokuva noudatti romaania muistaakseni erästä kohtausta lukuun ottamatta.

Terhi

Margaret Atwoodin novellikirja Poikkeustila

Margaret Atwood: Poikkeustila, Otava 2007.

Kun on valinnut lukupiirikirjan, on aina jännittävää odotella lukupiiriläisten kommentteja. Tammikuun kirjaksi valitsin poikkeuksellisesti novellikirjan. Kirjassa on yksitoista jollakin tavalla toisiinsa liittyvää novellia. Päähenkilö Nell kasvaa huolestuneesta pikkutytöstä ailahtelevaksi nuoreksi naiseksi, joka tuntee itsensä sivulliseksi kaikkialla. Kirjan tapahtumissa on Atwoodin mukaan vahvasti omaelämäkerrallisia aineksia.

Ensimmäisen novellin nimi on Huonot uutiset. Myöhäistä keski-ikää elävät pystyvät hyvin samaistumaan ikääntyviin Nelliin ja Tigiin ja heidän aamutoimiinsa. ”Kaikkeen menee enemmän aikaa kuin ennen” toteaa Nell. Pientä kremppaa tuntuu joka puolella kehoa ja Nell varmistaakin aina ensiksi herättyään, että Tig onyhä hänen vieressään ja hengittää.

Seuraavassa novellissa hypähdetään Nellin lapsuuteen. Hän on 11-vuotias ja neuloo kuumeisesti valkoista vauvanneulesettiä. Lukupiiriläiseni olivat tuohtuneita tavasta, millä lapsi joutuu ottamaan vastuuta aikuisten asioista. Nell-tyttö pelkää äidin synnytyksen alkavan ennen kuin isä ehtii kotiin työmatkalta. ”Isä aina luuli, että osasin enemmän kuin todellisuudessa osasinkaan”. Isä luuli Nelliä tyyneksi ja rohkeaksi vaikka Nell oli kauhuissaan. Mutta novellin lopussa murrosikäinen Nell nousee kapinaan: ”Ei se ole minun lapseni. En minä sitä synnyttänyt, vaan sinä, äiti”. Lukija helpottuu ja tuntee, miten Nell kykenee vapautumaan liian suuresta taakastaan.

Novelli Monopoli kertoo ajasta, jolloin Nell alkaa seurustella naimisissa olevan Tigin kanssa. Omituiseksi kuvion tekee se, että ex-vaimo Oona järjestää Nellin ja Tigin tapaamisen ja ”sallii” näiden parisuhteen. Aluksi Nell tuntee (ihan syystä) olonsa vieraaksi ja ulkopuoliseksi joutuessaan pakenemaan kodistaan Tigin poikien saapuessa viikonlopuksi isän luokse. Pikku hiljaa Nell saa itselleen omaa tilaa mutta joutuu kuitenkin sopeutumaan muiden odotuksiin. Lukupiiriläiseni pohtivat jälleen, kuinka Nell on lapsuudesta asti toteuttanut kaikkien muiden kuin omia haaveitaan. Konkreettisesti tämä tulee esiin, kun Nell saa hoitaakseen monilukuisen määrän kotieläimiä. Mutta tällä kertaa Nell ei aio paeta.

Itselleni mieluisimpia ovat kirjan viimeiset novellit. On kuin kirjailija sanoisi: ”Tule, istu tähän viereeni”. Sitten hän vie minut matkalle yksinäisyyteen, menetykseen ja vanhenemiseen. Aikakaudet, näkökulmat ja osittain myös henkilöt vaihtuvat, mutta voin täyttää aukkopaikat kuvittelemalla ne. Margaret Atwoodia on sanottu taiturilliseksi sanankäyttäjäksi ja kriittiseksi näkijäksi. Ainakin tämä kirja saa lukijan etsimään kirjaston hyllystä lisää atwoodeja. Kristiina Drews onnistuu mielestäni suomennoksessa hyvin.

Päivikki