maanantai 23. tammikuuta 2012

Suuria tunteita setripuun varjossa

Rakas vanhus oli nuoruudessaan lukenut Florence Barclayn romaanin Rukousnauha. Hän pitää sitä lempilukemisenaan, joten halusin tutustua kirjaan. Käsiini osui repaleinen viides painos vuodelta 1930, ilman kansipaperia.

Englantilaisen kesäiltapäivän tyyni hiljaisuus vallitsi Overdenen puistossa ja puutarhassa. Liikehtelevät valolaikat ja yhä pitenevät varjot risteilivät nurmikolla, ja raitistuttavan vilpoisuuden toive sai haluamaan suuren setripuun varjoon.”

Hermoja lepuuttavaa lukemista ennen nukahtamista, viehättävän vanhanaikaista kieltä. Toisessa luvussa tutustutaan jalosukuiseen Janeen. Jalosukuiseen? Lukeekohan alkutekstissä lady? Suomentaja Hilja Tiililä selittää sivun alareunassa golfia: ”Skotlantilainen kansallispeli.”

Janesta kehkeytyy romaanin päähenkilö. Hänellä on varmat mielipiteet ja moraalista selkärankaa, hän on suora itselleen ja muille. Rukousnauha paljastuu lauluksi, jonka Jane esittää herttuattaren juhlissa. Laulu tekee vaikutuksen taidemaalausta harrastavaan mieheen.

Ahaa, Rukousnauha on romanttista viihdettä. En harrasta romanttisia kirjoja, joten oli hauska lukea tämä kirja. Siinä on SUURIA tunteita, ihmeellisiä yhteensattumia, (onneksi tai toivottavasti) kadonnutta elämäntapaa ja ihanteellista mielikuvitusta.

Netti tietää englantilaisen kirjailijan Florence L. Barclayn (1862 – 1920). Hän rakasti musiikkia, meni 18-vuotiaana naimisiin pastorin kanssa ja sai kahdeksan lasta. Nelikymppisenä hän sairastui vähäksi aikaa ja kirjoitti vuoteessa ensimmäisen romaaninsa. Rukousnauha (1909) on hänen toinen kirjansa. Siitä tuli heti niin suosittu, että se käännettiin kahdeksalle kielelle. Suomenkielinen versio ilmestyi 1914 ja siitä otettiin kahdestoista painos vielä 1992. Elokuvia Rukousnauhasta kuvattiin viisi!

Kuopion kaupunginkirjastosta Rukousnauha löytyy irtosivuiksi ahmittuna pääkirjaston varaston aarteista.

Terhi

maanantai 2. tammikuuta 2012

Nuoren miehen matka aikuisuuteen

Nick Hornby: Skeittari (WSOY 2009)

Sam on 16-vuotias skeittausta tosissaan harrastava poika. Hän asuu Lontoossa äitinsä kanssa, joka sinnittelee yksinhuoltajana. Asiat ovat Samin mielestä hyvin: hän tulee mainiosti toimeen äitinsä kanssa, koulu sujuu ongelmitta – jopa niin, että hänestä saattaa tulla ensimmäinen yliopisto-opiskelija suvussaan. Mutta sitten Sam tapaa Alician. He alkavat seurustella ja Alicia tulee raskaaksi. Ja Sam alkaa aavistella, että mikään ei koskaan tule olemaan niin kuin ennen.

Nick Hornby sanoi eräässä haastattelussa, että hänestä on haastavaa ja mielenkiintoista kirjoittaa henkilöhahmosta, joka on epävarma itseilmaisussaan ja joka ei osaa tuoda helposti esille todellisia tunteitaan ja ajatuksiaan. Päähenkilö Sam on nokkela mutta kaikesta huolimatta vasta teini-ikäinen, monella tapaa vielä lapsenomainen. Suurimman osan ajasta hän ei tiedä, mitä pitäisi tehdä eikä hän ole ollenkaan varma tunteistaan. Hän tekee virheitä eikä itsekään tiedä miksi. Sam kertoo tarinansa aidosti sillä Hornby pääsee uskottavasti sisälle 16-vuotiaan nuorenmiehen ajatusmaailmaan (Hornby on sentään syntynyt vuonna 1957).

Kirja onnistuu koukuttamaan niin, että luin sen hievahtamatta minnekään mukavasta Lukutoukan nojatuolistani. Juoni on uskottava. Itse asiassa olen vakuuttunut siitä, että Suomen koulujen opetussuunnitelmissa pitäisi olla pakollisena elämänhallinnan kurssi ja tämä kirja opastamaan siinä kuinka välttää tulemasta isäksi tai äidiksi ennen aikojaan.

Samin suuri idoli on maailmankuulu skeittaaja Tony Hawk, joka on kirjoittanut kirjan ”Ammatti: skeittaaja”. Samin huoneen seinällä on tämän fanijuliste. Hawk opettaa Samia skeittaamaan aina vain paremmin. Skeittauksen kikkojen opettamisen ohessa Hawkista tulee Samille todellinen personal trainer.

Jonkin ajan kuluttua aloin kertoa Tony Hawkille muista jutuista – koulusta, äidistä, Aliciasta, kaikesta mahdollisesta, ja huomasin että hänellä oli sanottavaa niistäkin. Jos esimerkiksi kertoisin hänelle, miten olin hermostunut äitiin ihan syyttä, hän voisi sanoa vaikka: ”Se oli uskomatonta. En tajua, miksi vanhempani eivät sitoneet minua roudarinteipillä, tunkeneet sukkaa suuhuni ja heittäneet minua nurkkaan.”
Sam osaa Hawkin kirjan ulkoa luettuaan sen omien sanojensa mukaan ”neljäkymmentä tai viisikymmentä kertaa.” Samin vuoropuhelu Hawkin kanssa voisi olla naurettavaa, mutta Hornby saa sen kuulostamaan ihan järkevältä.

Kirja onnistuu olemaan samalla kertaa hauska, vakavahenkinen ja surullinen. Nick Hornby osaa kirjoittaa hellän kipeästi. Lukija ei voi muuta kuin toivoa Samin selviävän. Kirja on myös peribrittiläinen kuvatessaan kahden yhteiskuntaluokan törmäystä toisiinsa. Sam pohtii sitä, onko hänet jo etukäteen tuomittu epäonnistumaan (kuten Alician äiti antaa ymmärtää). Kylmät faktat ovat olemassa mutta ne eivät kykene lannistamaan tätä poikaa, jonka pitäisi kasvaa yhdeksässä kuukaudessa vastuulliseksi aikuiseksi.

Päivikki