Varaston remonttiräminän takaa kuuluu venäläinen nauru

Muutama vuosi sitten tarvitsin joulunajan siivouspäiviksi äänikirjaa kääntämään ajatukset pois kestämättömästä todellisuudesta. Kasettikirjojen joukosta löytyi yllättäen yksi, jonka tekijä Arkadi Avertsenko oli minulle täysin tuntematon, vaikka olin luullut jotakin venäläisestä kirjallisuudesta tietäväni. Uteliaana lainasin sen, eikä minun tosiaankaan sinä adventtina tarvinnut suunnitella pölynimurinmurhaa.

Paperikirjoina Avertsenkon suomennetut kokoelmat Iloisia juttuja ja Humoreskeja löytyvät kirjaston varastosta, joka tosin juuri nyt on remonttimiesten, kiviporien ja hiekkakasojen valtakuntaa. Iloisia juttuja ilmestyi suomeksi 1912, pari vuotta alkuteoksen jälkeen, ja Humoreskeja 1953. Sen on suomentaja Juhani Konkka koonnut eri kokoelmista. Molemmista kirjoista näkee, että ne ovat eläneet täyttä elämää, ja vanhemmalla on jo vuosisata ikääkin. Lukijoita niillä on aivan ilmeisesti nuoruusvuosiaan riittänyt. Veikkaan, että aika monet tarinoista ovat päätyneet seurainnäyttämölle kuvaelmina tai lyhyinä sketseinä.

Avertsenko on lämminsydäminen ja vähän naiivi humoristi, suomalaisten Aapelin ja Ollin hengenheimolainen. Avertsenkon ura sijoittuu 1900-luvun alkuun, venäläisen romaanin kukoistuksen ja sosialistisen realismin väliin, eikä edusta kumpaakaan.

Avertsenko kirjoitti lyhyitä, hauskoja tai iloisia tarinoita ja näytelmiä, satiirisiakin, mutta harvoin suoranaisesti ilkeitä, eikä koskaan mitenkään kumouksellisia. Avertsenko teki kyllä pilaa yhteiskunnan ilmiöistä, mutta pohjimmiltaan tunsi tsaarin Venäjällä elävänsä parhaassa mahdollisessa maailmassa. Varsinkin vasemmistolainen vallankumouksellisuus oli hänelle kauhistus.

Avertsenkon oivalluksia ovat mm. tarina siitä, miten hän tuli myyneeksi Venäjän eräälle suomalaiselle Moilaselle ja japanilaiselle markiisi Otsupalle, ja hyvät rahat kaupasta saikin, vaikka hiukan joutui tinkimään. Onkohan Moilasen perikunta tietoinen lakiosastaan?


Tuntemattoman lukijan omaa kuvitusta
Avertsenkon kirjaan Humoreskeja

Humoristin poliittisesta kannasta kertoo selkeästi tarina Herra Ivanovin tauti, jossa potilas kärsii vasemmalle kallistumisesta, ja on lopulta niin pahassa jamassa, että makaa kalpeana sängyssä kädet ristissä rinnalla. Vieressä appi lukee hiljaisella äänellä Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen Erfurtin ohjelmaa. Poliisikomisario kaivaa potilaan taskuista suuret määrät propagandalehtisiä, toteaa taudin parantumattomaksi ja alkaa kirjoittaa potilaalle karkotusmääräystä Vologdan kuvernementtiin.

Osa Avertsenkon tarinoista on asenteiltaan sietämättömiä ja joutaakin unohtua, vaikka toisaalta juuri vanhentuneimmat tarinat kertovat parhaiten siitä, miten paljon huumorikin on sadassa vuodessa muuttunut.

Lokakuun vallankumous sai Avertsenkon jättämään Venäjän, vaikka se hänelle tuskallista olikin. Kirjailijan on vaikea elää erossa äidinkielestään. Avertsenko asettui Prahaan, ja oli suosittu myös Tsekkoslovakiassa. Maanpakolaisvuosinaan hän kirjoitti muun muassa kokoelman nimeltä Kaksitoista veistä vallankumouksen selkään. Lenin ylisti sitä loistavaksi kirjaksi, jonka on kirjoittanut epätoivoisen katkeroitunut valkokaartilainen.

Ei Avertsenko erityisen onnellinen Venäjältä lähdettyään varmasti ollutkaan, ja hänen maanpaon aikaista tuotantoaan kuvataan vanhaa Venäjää nostalgisoivaksi. Avertsenko kuoli silmäleikkauksen aiheuttamiin komplikaatioihin Prahassa vuonna 1925 vain 43-vuotiaana.

Maileena

Montesquieun Persialaisia kirjeitä

Valistus oli 1700-luvun aatevirtaus, joka korosti mm. järkeä (vaistojen sijaan), tiedettä ja empiiristä tutkimusta (uskontojen ja arveluiden sijaan), tasa-arvoa (feodalismin ja pappisvallan sijaan) sekä vapautta (valtiojohtoisuuden sijaan). Valistusaate pyrki järkeen nojautuen uudistuksiin kulttuurin ja yhteiskuntaelämän aloilla.

Charles-Louis de Secondat de Montesquieu puolestaan oli valistuksen ajan keskeisiä ajattelijoita. Hänen pääteoksensa on De l´Esprit des Lois (Lakien henki), joka julkaistiin vuonna 1748. Nyt, 263 vuotta myöhemmin, teosta ei edelleenkään ole suomennettu huolimatta sen historiallisesta merkittävyydestä. Toisaalta teosta on kuvattu vaikeaselkoiseksi, usein käsittämättömäksi ja parhaimmillaan pitkäpiimäiseks,i joten ehkä me ulkomaankieliä heikosti osaavat emme ole menettäneet kovin paljon. Tiedä häntä. Montesquieun toinen keskeinen teos, Lettres persanes, joka julkaistiin vuonna 1721, on sen sijaan saatavilla myös suomeksi.

Kirja Persialaisia kirjeitä julkaistiin viisi vuotta sen jälkeen, kun aatelismies Montesquieu oli valittu Bordeaux`n parlamentin puheenjohtajaksi. Kirjailijan asema ja kirjan sisältö olivat selvässä ristiriidassa keskenään, joten se julkaistiin anonyymisti ja ulkomailla, vapaamielisessä Hollannissa. Kirja sai välittömästi suuren suosion eikä kirjailijan oikea henkilöllisyys ollut kauan salaisuus.

Kirjan johdannossa suomentaja J. V. Lehtonen löytää yksiselitteisen syyn suosioon. Hän pitää varmana, että ”sirosti tarjottu aistillisuus houkutteli suuren yleisön lukemaan kirjaa”, ja täsmentää: ”Tässä kuvauksessa noudatti Montesquieu aistien suloisiin nautintoihin taipuvien aikalaistensa makua ja loihti nähtäväksi synkkien intohimojen kalvamien eunukkien ja toinen toistaan kauniimpien, mustasukkaisempien ja kiihkeämpien naisten täyttämän vaimolan, missä mustasukkaisen isännän poissaolo saa vihdoin aikaan himojen hillittömän riehunnan ja kaikki sen surulliset seuraukset.” Edellä mainitun johdosta kauhistusta ja kammoa tunteville potentiaalisille lukijoille tiedoksi: himojen hillittömät riehunnat on kuvattu maltillisesti ja tasapainoisesti (ja näitä kuvauksia on täysin mahdotonta löytää kirjaa selaamalla! Itse en enää niitä löytänyt uudelleen kirjan kertaalleen luettuani, mutta tarkkaavainen ja kärsivällinen lukija tulee kyllä varmasti palkituksi tältäkin osin, mikä todellakin vaatii kirjan lukemista kokonaan).

Persialaisia kirjeitä on kirjeromaani. Kirja kuvaa kahden persialaisen ylimyksen, Usbekin ja Rican, kokemuksia Ludvig XIV:n ajan Ranskasta. He kirjoittelevat toisilleen ja kotiin jääneille ystävilleen ja heille kirjoitellaan takaisin Persiasta. Tätä formaattia käyttäen tulee mahdolliseksi Ranskan olojen monipuolinen käsittely, kuten myös jo mainittu haaremielämän kuvaus. Montesquieun tarkasteluun pääsevät, vain muutamia mainiten, mm. orjuus, itsemurha ja sen suotavuus, tieteitten ja taiteitten vaikutus yhteiskuntien menestykseen, ilmaston vaikutus väestökysymykseen, moninaiset valtio-opilliset kysymykset, rahapolitiikka sekä J. V. Lehtosta lainaten myös ”kykenemättömät lainsäätäjät, korskeat kaikentietäjät, siveettömät ja turhamaiset naiset, rehentelevät uutistenmetsästäjät, pöyhkeät sotakarhut, kiusalliset seurahullut, epäitsenäiset mukaelmateokset ja ikävät uskonnolliset kirjat”.

Mutta tässä ei ole vielä läheskään kaikki. Kaikkein laajimman huomion Montesquieu keskittää yksinvaltiuteen sekä uskontoon, joita tässä tapauksessa edustavat kuningas Ludvig XIV sekä paavi ja katolinen kirkko. Erityisesti Montesquieun näkemys uskonnon ja sen runsaiden ilmenemismuotojen myrkyllisistä vaikutuksista on ehdoton.

Tämä kaikki on kasattu satiirin, parodian, ironian, ivan ja huumorin avulla tiiviiksi kokonaisuudeksi (n. 400 sivua eikä kovin pahoja jaaritteluja missään vaiheessa). Teksti etenee yleensä kevyen energisesti, välillä raikkaan ärhäkästi, mutta lähes aina ilman tosikkomaisuutta. Tosikko Montesquieustä tuli tiettävästi myöhemmin, mutta tässä vaiheessa kaikki on hyvin, eikä vuosisatojen painokaan ole saanut puristettua kirjasta elinvoimaa pois.

Lasse