keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Savolainen maailmanmies



Kuopiolaisen Juho Rissasen (1873-1950) elämä kulki kerjäläisestä kansainväliseksi kuvataiteilijaksi. Kuopiolainen Tiina Kekäläinen innostui hänestä niin, että kirjoitti kaksi kirjaa, toisen lapsille, toisen aikuisille. Niissä hän hyödyntää Kuopion taidemuseon arkistoa ja ennen käyttämätöntä Juha Leinon kotiarkistoa. Kummassakin kirjassa Kekäläisen teksti soljuu luontevasti.

Taiteilijan matkassa. Juho Rissanen ja taidelokki Hönttiäinen maailmalla –kirja kertoo Juhosta lapsille. Vitsikkäät kuvat siihen maalasi kuopiolainen Anna Vepsä, ja kirjaan painettiin kuvia Juhon tuotannosta. Taidekasvattajana Kekäläinen laati loppuun tehtäviä lapsiryhmälle. Löytyypä kirjasta pari lauluakin.

Aikuisten tietokirja Juho Rissanen. Sisulla ja sitkeydellä syventyy huumoria pursunneen Juhon vaiheisiin, juttuihin ja sattumuksiin. Loppuluvussa Kekäläinen kirjoittaa Juhon taiteellisesta kehittymisestä.

Käsissä helposti pideltävä kirja koostuu selkeistä kokonaisuuksista. Paula Karjalainen on taittanut sivut oivaltavasti. Niitä elävöittävät valokuvat henkilöistä ja paikoista sekä värikuvat taiteesta.

”Antoo maetoo”

Puijon kupeessa Kemilänmäellä syntynyt Juho kerjäsi lapsena: ”Antoo pienelle lapselle maetoo.” Kodin väkivalta ja isän ryypiskely pahensivat perheen kurjuutta, sairastelu ja haaverit estivät koulunkäynnin.

Iloa Juholle toivat poikaporukan retket Maljalahdelle ja Puijolle. Lauleskelevan palovahdin kanssa pääsi ”ruuttahuoneelle” ja tuomiokirkon torniin. Antti-setä, lääninsairaalan muonamestari, antoi ruokaa.

Kun Juho oli kymmenvuotias, hänen isänsä paleltui humalassa tammimarkkinoilta palatessa Maljalahden jäälle. Siitä lähtien Juho osallistui perheen elatukseen. Poika toipui isän kuolemasta vasta 30-vuotiaana maalaamalla teoksen Lapsuuden muisto.

Sokea ja Povari Pariisissa

Juhon matka maalarinsällistä kansainväliseksi kuvataiteilijaksi kesti vain viitisen vuotta. Monet auttoivat häntä. Esimerkiksi taiteilija Albert Gebhard kutsui varattoman Juhon kesäksi Rautalammille ja opetti piirustusta sekä vesivärimaalausta.

Juhon ura lähti kiitoon Pariisissa vuonna 1900. Silloin maailmannäyttelyn yhteyteen järjestettiin kansainvälinen taidenäyttely, jossa olivat esillä vesivärimaalaukset Sokea ja Povarissa. Juho palkittiin niistä pronssimitalilla.

Sokean mallina oli ketterä 94-vuotias Heta Kauppinen. Tilannekomiikkaa hersyvä Povarissa kuvaa arvostettua parantajaa Haran Maijaa. Häntä ympäröi Antikkalan talon naisväki ja ”piälle vielä elättipoekakii”. Molemmat työt Juho maalasi nykyisessä Siilinjärven Koivusaaressa.

Sulttaanin ovenvartija

Juho asui lähes puolet elämästään ulkomailla, Euroopassa, Algeriassa ja viimeiset vuodet Yhdysvalloissa. Rauhan kannattajana hän ei kestänyt Suomen sisällissotaa. Myös taide ja sen opiskelu sekä terveyden hoitaminen ajoivat Juhoa ulkomaille etenkin talvisin. Hänet haudattiin Kuopion Isolle hautausmaalle lähelle synnyinkotia.

Juhon keppostelevaa luonnetta kuvaa, kuinka hän eteläranskalaisessa kalastajakaupungissa esittäytyi turkkilaisena, pakanana tai sulttaanin ovenvartijana.

Rissasen töitä on Pohjois-Savossa esillä julkisesti. Nilsiän kirkkoon hän maalasi alttaritaulun Ristintie. Kuopion museo- ja kirjastorakennukseen, nykyiseen museoon, valmistui suurlakon muistoksi fresko ”Rakentajat” malleinaan nilsiäläisiä miehiä. Juhon tuotantoon voi tutustua myös Kuopion kaupungintalon ruokalassa ja Kuopion taidemuseon perusnäyttelyssä.

Taidehistorian ohella Juho pääsi kirjallisuudenhistoriaan: ystävä kirjailija Joel Lehtonen ikuisti hänet Putkinotko-sarjan kirjakauppiaaksi Aapeli Muttiseksi.

Teksti: Terhi

 

torstai 2. marraskuuta 2017

Taiteen ystäville ja varkaille



”Meillä on taide, ettemme kuolisi totuuteen” -Nietzsche

Donna Tarttin Tikli (2013) oli ilmestyessään kauan odotettu ja sille oli myös paljon odotuksia. Siltä nimittäin odotettiin yhtä paljon kuin Tarttin esikoisteokselta Jumalat Juhlivat Öisin.  On myönnettävä, että tuskin Tarttin mikään teos tule pääsemään kyseisen esikoisteoksen tasolle. Tikli on loistavaa viihdekirjallisuutta, jossa suorastaan vilisee kirjallisuus- sekä taideviitteitä aina viimeisille sivuille asti. Tartt kuitenkin hioi juonta yhdeksän vuoden ajan ja se näkyy teoksessa, edukseen. Teos voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2014.

Teos esittelee päähenkilönsä Theon Deckerin ensin nykyhetkessä Amsterdamissa, vaikkakin vain lyhyen hetken ajan. Tartt tempaa heti kirjan alussa lukijansa 14-vuotta taaksepäin New Yorkiin  pohjustamaan, miksi päähenkilömme on niin surkeassa kunnossa, mitä prologi antoi ymmärtää. Tikli koostuu useammasta toinen toisiaan nerokkaimmin nimetyistä osioista, näin esimerkkinä Poika ja pääkallo, Morfiinitikkari sekä Kulissien takainen verstas.  Nämä osiot kertovat meille takauman kautta, miten kaikki tapahtumat kiertyvät erään tietyn taidemaalauksen ympärille. Nimittäin 1600-luvulla maalattu ”Tikli”, josta kirjakin on saanut nimensä.

Jo alussa tehdään selväksi että Theonin äiti on kuollut ja varsin traagisella tavalla. Takaumassa, jossa  13-vuotias Theon lähtee vierailulle New Yorkin isoimpaan taidemuseoon äitinsa kanssa, ja heidän ollessa siellä museon lahjakaupassa räjähtää pommi. Theon herää tuntien kuluttua yksin räjähdyksenjälkeisessä museossa ja saa käänteen jälkeen haltuunsa maalauksen pienestä linnusta. Yhtenä ainoista eloonjäänneistä ja vailla laillista huoltajaa Theonin elämä muuttaa suuntaansa täysin uusiin uomiin. Päähenkilömme palaa jatkuvasti äitiinsä ja tämän kuolemaa, mikä on kieltämättä nykykirjallisuuden mieshahmoilta odotettua. 
Tartt on mielestänyt hyvin vanginnut 13-vuotiaan pojan mielenmaiseman. Etenkin kuvannut miten tämä voisi kohdata yksinhuoltajaäitinsä ja miten tälläinen, traaginen onnettomuus saattaisi vaikuttaa lapsen mielentilaan.

Henkilöhahmot ovat jälleen uskottavia. Ja kaikista lukija ei todellakaan pidä, ja se onkin tarkoitus. Tartt on, jälleen, mielestäni onnistuneesti kuvannut epätäydellisiä hahmoja, jotka käyttäytyvät yhtä itsekkäästi ja epäsankarillisesti kuten ihmiset yleensä.  Theonkin on aika ajoin ärsyttävä valittaja jota tekisi mieli käskeä ottamaan itseään niskasta kiinni, mutta minkäs teet. Mielestäni pelkästään tämä kertoo Tarttin työskennelleen kirjansa kanssa vuosia. Koska kuka samaistuttava henkilöhahmo olisi täydellisen, tavoiteltava ihannekuva verrattaen  epätäydellisyyteen joka parhaiten kuvastaa meitä ihmisiä.

Teoksen iso sivumäärä saattaa säikäyttää useimmat lukijat tiehensä, mutta kirjan teksiasu on kevyttä ja helppolukuista. Tarinan hitaaseen poljentoon sekä hahmojen välisiin suhteisiin menee tuokio totuttautua, mutta ottaen huomioon kirjan pituuden sillä ei ole kiire minnekään. Theonin odysseia on (pokkarina) yli 800-sivun arvoinen.

Suurimmille kaunokirjallisuuden sekä taiteen ystäville suosittelen teosta lämpimästi, lukisi sitä kuinka hitaasti tahansa. Vaikka odotellessaan pääsyä hammaslääkärin vastaanotolle.

Teksti: Ofimia

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Juliet, riisuttuna – kun tunteet hiipuvat ja syttyvät uudelleen



Englantilainen Nick Hornby (s. 4.4.1957) kirjoittaa ihmissuhteista humoristisen lämminhenkisesti ja todentuntuisesti. Monista Nick Hornbyn kirjoista tulee selkeästi ilmi hänen oma kiinnostuksensa musiikkiin ja jalkapalloon. Hornbyn vuonna 2009 ilmestynyttä romaania Juliet, riisuttuna (Juliet, naked) voi suositella erityisesti musiikkidiggareille.

Kirja kertoo lapsettomasta parista, joka on ollut yhdessä viitisentoista vuotta. Duncan on viimeisen päälle intohimoinen musadiggari, jonka suuri kiinnostuksen kohde on amerikkalainen muusikko nimeltä Tucker Crowe. Crowen perässä Duncan ja Annie matkaavat San Franciscoon asti katsomaan – siis ihan tosi – vessaa, jossa Crowe teki uransa lopettamispäätöksen. Ehkä Hornby tällä kuvauksella haluaa osoittaa, että fanittaminen voi saada välillä outoja mittasuhteita...

Näiden tapahtumien myötä Annie alkaa vähitellen pohtia, onko Duncanin pakkomielteisessä musiikkiharrastuksessa tai heidän yhteiselämässään mitään järkeä. Yllättävää on, että Tucker Crowesta tulee kuitenkin loppujen lopuksi tärkeämpi Annielle kuin Duncanille, tosin hieman erilaisella tavalla.

Hornbyn teos löytyy kirjastosta englanninkielisenä kirjana ja äänikirjana sekä suomenkielisenä kirjana.


Teksti: Laura

torstai 21. syyskuuta 2017

Malcolm Mackay – Lewis Winterin on kuoltava



Asunnossa ei ole mitään, mikä kertoisi, mitä hän tekee elannokseen. Siellä ei todellakaan ole asetta. Kukaan aseiden kanssa työskentelevä, jolla on vähänkään älliä päässään, ei säilytä asetta kotonaan. Todisteita ei ole. Ei pidä pitää muistoesineitä. Jotkut pitävät. He ovat tyhmiä. Vaarallisen tyhmiä. Ehkä jotenkin sairaita. He jäävät kiinni.

Lewis Winterin on kuoltava sysää liikkeelle Malcolm Mackayn Glasgow Noir –trilogian, ja vetäisee lukijansa suoraan alamaailman hämärille kujille ja mukaan rikollisjärjestöjen juoniin. Päähenkilönä on Calum MacLean, nuori palkkamurhaaja, joka työskentelee freelancerina ja nauttii vapaudesta tehdä töitä juuri itselleen sopivalla tahdilla. Kun paikallisen kasvavan rikollisjoukon luottotappaja joutuu sairauslomalle, pyydetään Calum hänen tilalleen – tehtävänään tappaa Lewis Winter, epäonninen pitkän linjan rikollinen. Mutta olisiko Calumin syytä tietää enemmän siitä, mihin hän on sotkeutumassa?

Mackayn tapa kirjoittaa on virkistävä. Hänen kuvailunsa on ytimekästä – paikoin ehkä jopa kliinistä ja karua, jotta jännite ja tunnelma pysyvät alamaailman vehkeilyille uskollisina. Juoni ei keskity pelkästään Calumiin, vaan valottaa useiden hahmojen näkökulmaa aina rikollispomoista poliiseihin. Tämä tarjoaa moniulotteisuutta ja sellaista syvyyttä, joka jäisi uupumaan, mikäli tarkastelussa olisi pelkästään palkkamurhaajan perspektiivi. Hahmojen ajatusmaailma on kuvattu realistisesti, ja vaikka kuvauksissa säilyykin tietty kylmyys, Mackay paljastaa juuri tarpeeksi saadakseen lukijan uppoutumaan yhä syvemmälle alamaailman hämäräpuuhiin ja reviirikiistoihin. Hahmot ja tunnelma säilyvät mielessä vielä pitkään sen jälkeen, kun kirjan kannet on suljettu.

Työskentelyä pimeässä. Haluaisiko hän jotain muuta? Hänen on myönnettävä, että hän rakastaa tätä työtä. Hän hymyilee itsekseen. Vapaus elää tällä lailla. Mahdollisuus tehdä mitä haluaa.


Teksti: Anna-Reetta


maanantai 11. syyskuuta 2017

Taianomaiseen makeannälkään




Joanne Harrisin Pieni Suklaapuoti (1999), Karamellikengät (2007) sekä uusin Persikoiden Aikaan (2013) luovat tarinallisen jatkumon, mikä on saattanut jäädä monelta väliin. Osittain todennäköisesti sen takia että vain Pieni Suklaapuoti poiki elokuvasovituksen, joka ei todellakaan edustanut kirjaa niin hyvin kuin olisi voinut. Keskityn nyt kuitenkin itse kirjaan, enkä elokuvaan. Suosittelen tätä myös niille, jotka haluavat lukea nämä kirjat.

Pieni Suklaapuoti mielletään sopivaksi romaaniksi romanttiseen makeannälkään, mutta ennen kaikkea sen keskiössä ovat yhteisön sisäiset ihmissuhteet. Ja niiden ihmissuhteiden keskiössä ovat äitien suhteet lapsiinsa. Etenkin tyttäriinsä. Tämä teema toistuu myös muissa Harrisin kirjoissa.

Kirja alkaa siitä, kun päähenkilömme hurmaava Vianne Rocher muuttaa pienen Anouk-tyttärensä kanssa tuulen kuljettamana pieneen ranskalaiseen kylään. Oikopäätä Vianne avaa pienen Suklaapuodin aukiolle kirkkoa vastapäätä, eivätkä kaikki kylän asukkaat ole siitä mielissään. Pääsiäisen lähestyessä jännitteen kylän sisällä kiristyvät ja saavat aikaan yllättäviäkin tapahtumaketjuja. Vianne saa niin hyviä ystäviä kuin vihamiehiäkin.

Juoni etenee mielestäni sulavasti, lisäten käänteitä ja yllätyksiä sopivissa kohdin. Kirjan kevytmielinen ote kirjan teemoihin ja aiheisiin ei kuitenkaan langeta sokerista verhoa vakavien asioiden ylle. Parhaimpana esimerkkinä parisuhdeväkivalta. Ylitsevuotavan kaunistelun puuttuminen näkyy myös kirjan henkilöhahmoissa.

Monimuotoinen hahmokaarti kuvaa ihmisiä laidasta laitaan. Teoksesta löytyy niin huono äiti-tytär-suhde, kahden vanhuksen hiljalleen heräävä rakkaus, sekä tietenkin Viannen Anouk-tyttären mielikuvitusystävä, jäniksen kaltainen Pantoufle.

Kuten aikaisemmin mainitsin: teos keskittyy enemmän henkilöhahmojen välisiin suhteisiin kuin välttämättä varsinaiseen romantiikkaan. Vahvimpana tässä tilanteessa on tietenkin Viannen ja Anoukin suhde, mutta yllättävää on se kuinka Harris sivuaa myös Viannen ja hänen tapaturmallisesti kuolleen äitinsä suhdetta. Myös sitä miten Viannen äidin uskomukset vaikuttavat Viannen elämään vielä silloinkin kun hän matkustaa yksin Anoukin kanssa sinne minne tuuli heitä kuljettaa. Kirjaimellisesti.

Teos selvästi liikkuu monen genren välillä. Niistä huomattavimpia ovat maaginen realismi sekä kasvuromaani. Siitä on aikaa kun luin kirjan ensimmäisen kerran, mutta muistan yhä kuinka haltioissani olin kun käänsin viimeisen sivun. Jokainen henkilöhahmo jää mieleen, eikä sulaudu taustahälyyn. Kukin jättää eläväisen kuvan, olivat he kuinka epämielyttäviä tahansa.


Suosittelen teosta kaikille, joilla suklaahammasta kolottaa, sekä niille jotka tarvitsevat elämäänsä hieman käytännöllistä taikaa.



Harriksen toinen teos Karamellikengät (2007) taas onnistuu kääntämään sarjan ensimmäisen osan luoman taian päälaelleen. Se näkyy jo siinä, että kirjan englanninkisellä julkaisulla on kaski eri nimeä: The Lollipop Shoes (mistä nimi Karamellikengät) sekä The Girl With No Shadow, mikä antaa kirjan tarinasta paljon synkemmän kuvan kuin viaton viittaus sokerisiin jalkineisiin.



Eikä kumpikaan ole lainkaan harhaanjohtava.


Yhdeksän vuoden väli Pienen Suklaapuodin sekä Karamellikenkien välillä näkyy paikoittain, etenkin juonen kanssa. Harris tutustuttaa niin uusia aiheita, sävyjä kuin hahmojakin. Sanoisin juonta jopa hyvin rakennetuksi sekä yksityiskohtia hyvin viilatuiksi. Tällä kertaa se on myös avoimesti mystisempi kuin edeltäjänsä.


Mielestäni hahmojen kehitys on näkyvää, jos siihen ylipäätäänsä kiinnittää huomiota. Tällä kertaa äänessä on myös Anouk, joka kertoo tarinaa myös omasta näkökannastaan. Hän on selvästi teoksen toinen sankaritar.


Lähtökohtamme tällä kertaa hieman erillaiset. Paljon on muuttunut Pienen Suklaapuodin jälkeen. Vianne on, tällä kertaa kahden tyttärensä kanssa muuttanut Pariisin Montmarte-alueelle. Vianne ja Anouk ovat vaihtaneet nimiään sekä neljä-vuotias Rosette ei puhu lainkaan. He ovat joutuneet kohtaamaan köyhyyttä sekä synkempiä aikoja, sitten kevytmielisen Suklaapuodin. Vianne on jopa lopettanut oman kädentaitonsa, käytännöllisen taikomisen sekä käsintehdyn suklaan tekemisen. Kaikista synkimmällä hetkellä heidän elämäänsä saapuu nuori, boheemi nainen Zozie de l’Alba. Hän tuo sen taianomaisen aspektin takaisin perheen elämään jota he ovat kaivanneet, etenkin Vianne.


Mutta entä jos Zozie on jotain aivan muuta, mitä hän sanoo olevansa? Jotain paljon synkempää, joka havittelee Viannen elämää. Huomaako kukaan hänen todellista luontoaan ennen kuin on liian myöhäistä?


Se onkin hyvä kysymys. Sillä Zozien motiivit paljastuvat vasta aivan kirjan lopussa. Ei siis turhia paljastuksia.


Näillä sanoin viimeiseen osioon, Persikoiden Aikaan (2012). En aio pureutua tähän, mahdollisesti sarjan viimeiseen osioon kovin tarkasti, mutta tarina palaa sinne, mistä se alkoikin. Monet asiat ovat jälleen muuttuneet. Niin henkilöhahmoissamme kuin tarinan asetelmassa. Tällä kertaa laajaan ja alati muuttuvaan teema-perheeseen on nyt lisätty identiteetti, salaisuudet ja valheet, suvaitsevaisuus/suvaitsettomuus sekä tietenkin ruoka, joka toimii siltana kulttuurien välillä.

Teemojen monimuotoisuus on yksi Harriksen vahvuuksia. Uskaltaisin jopa väittää, että niiden vaihtumien kirjojen edetessä on ehkä jopa hänen vahvuuksiansa, sillä ne juuri tekevät kirjoista niin mielenkiintoisia ja taianomaisia.

Persikoiden Aikaan on mielestäni loistava lopetus Harriksen luomalle saagalle, vaikka vasta aika näyttää, tuoko tuuli tullessaan vielä yhden osan tähän maagiseen, suklaantuoksuiseen tarinaan.


Teksti: Ofimia

tiistai 22. elokuuta 2017

Suomalaista nykylyriikkaa


Suomalainen nykyrunous voi hyvin ja kehittyy nykyajan ehdoilla saaden vaikutuksia niin populaarikulttuurista, sosiaalisesta mediasta kuin kehittyvästä tekniikasta. Runoissa saatetaan vapaan mitan lisäksi uskaltautua tahallisiin kirjoitusvirheisiin, pirstaleisuuteen, liitesanojen liikakäyttöön sekä englanninkielisiin sanoihin ja lyhenteisiin. Myös proosarunous eli kertova runous on suosittua, minkä vuoksi lyriikka ei ole ainoastaan lyhyitä toisiinsa liittymättömiä hetkiä, vaan myös yhtenäinen kertova kokonaisuus.


Mielestäni suomalaiset lukevat kuitenkin runoja liian vähän suhteessa siihen, mitä runoilla olisi tarjota. Lyriikka avaa oven arkipäiväisten asioiden syvyyteen ja auttaa meitä tulkitsemaan tunteitamme. Runo kertoo lukijalleen, että on ihan normaalia olla surullinen, vihainen, onnellinen, rakastunut tai jotain siltä väliltä.
Runokuu 2017 – tapahtuman kunniaksi otin lähempään tarkasteluun kolme suomalaista runokokoelmateosta viime vuosilta. Koska tapahtuman teemana on rakkaus, olen valinnut kolme teosta, jotka kertovat rakkauden kolmesta vaiheesta – rakastumisen huumasta, arjen turruttamasta rakkaudesta ja universaalista rakkaudesta.

Olethan omani?
Vuonna 2017 kustantamo Mediapinta julkaisee veloituksetta viisikymmentä kappaletta runoteoksia kerran kuussa. Silja Kuoppalan Karhumies (2017) on yksi näistä Suomi 100 runokirjaa –sarjan runokokoelmista. On mielenkiintoista saada tutustua tuoreen runoilijan teokseen, sillä se tuo aina jotakin uutta ja erilaista lyriikkaan.
Karhumiestä voi lukea joko yhtenäisenä teoksena, jossa on juoni tai yksittäisinä runoina. Jos teosta lähestyy proosarunoutena, kykenee lukija uppoutumaan yksipuoliseen rakkaustarinaan, jossa runojen minä koittaa voittaa karhumiehen sydämen itselleen siinä kuitenkin onnistumatta:
                                           
Tuomiosi:
emme koskaan tule
olemaan yhtä
viisi senttiä
on välillämme.
Jos olisin lähestynyt sinua
ja sinä minua
olisiko viisi senttiä ollut poissa?

Et sinä olisi
luopunut
noista viidestä sentistä
mistään hinnasta. (51)



Runon minä on närkästynyt runon sinään ja tunteilla leikittelyyn. Runon rytmi on lempeän aaltoileva, mutta siinä on myös varmuutta ja kovuutta, mikä kumpuaa sanojen kielteisyydestä. Lisäksi viiteen senttiin liittyy ajatus siitä, että jokin hyvä on niin lähellä, mutta kuitenkin tavoittamattomissa. Tämä ilmenee joko fyysisenä tai henkisenä välimatkana – runon minä ja sinä eivät ole keskenään samalla aaltopituudella, mikä tulee ilmi jo teoksen alussa Sanoit –runosta:

Sanoit:
vielä vähän aikaa.
Sitten voimme olla
toisillemme muutakin.

Muutakin…
Miten erilainen käsitys
meillä siitä oli. (9)

Koko teoksen ajan runon minä kamppailee karhumiehen kanssa lumoten tämän muutamiksi öiksi saamatta kuitenkaan kaipaamaansa vastarakkautta, mikä purkautuu epätoivoisina tilityksinä karhumiehestä:

Yksineläjä olet
erämaassa turvesuolla
aamuyön hämärässä
hengityksesi höyryää.

Moni on yrittänyt
kukaan
eikä tule saamaan
aitausta
tämän karhun ympärille. (79)

Viimeisestä säkeistöstä voi päätellä karhumiehen leikitelleen monen muunkin tunteilla, mutta häneltä ei koskaan saa vastarakkautta. Teoksen runot antavat karhumiehestä hedonistisen ja kylmän kuvan, sillä tämä ei vaikuta välittävän runojen minän tunteista. Runon minä voi vain tyytyä ihmettelemään:

Suunnittelin kiipeäväni katolle
olisin porannut reiän
omin käsin
ja tirkistellyt
miten ihmeessä
sen teet
miten muka
elät
ilman minua (97)

Runo saa toivomaan, että toisten ihmisten ajatukset ja tunteet voisi vain selvittää kurkistamalla ihmisen mieleen. Runon minä palvoo runon sinää, mutta tämä kykenee jatkamaan elämäänsä, vaikkei näe enää koskaan runon minää. Rakkauden huuma on ihanaa, mutta vastarakkaudettomuus sietämätöntä.
Karhumies on selkeä ja sydäntä riipaiseva runokokoelma, johon erityisesti nuoren lukijan on helppo samastua, sillä suurin osa kokee valitettavasti onnettoman rakkauden kovin nuorena. Karhusymboliikka on teoksen mielenkiintoisin elementti. Karhu voi kuvastaa niin vahvaa kuin pehmeää luonnetta. Kenties karhumies esittää kovaa, vaikka sisältä on oikeasti rakastettava ja pörröinen?




Ikävän ja ilon cocktail
Kun Anja Snellman (1954-  ) aloitti kirjailijana vuonna 1981, hänen esikoisromaaninsa SonjaO. kävi täällä oli menestys ja yksi myydyimmistä suomalaisista esikoisromaaneista. Kolmikymmenvuotisen kirjailijanuransa kunniaksi Snellman päätti kirjoittaa runokokoelman nimeltään Öisin olemme samanlaisia (2011), joka käsittelee elämäkerrallisesti perhe- ja rakkauselämää sekä avioeroa vapaamittaisen lyriikan avulla.
 Vaikka sanat kumpuavat vahvasti Snellmanin omasta elämästä, kykenee lukija samastumaan tekstiin, joka on surullisista teemoistaan huolimatta hiekkarantojen, meren tuoksun ja auringon sävyttämä. Esimerkiksi runossa Agioi apostoloi käytetään paljon merellistä symboliikkaa:

Kaikki aurinko otettu
Kaikki kivet kerätty
Simpukat poimittu
Kaikki kaikki
Eikä yhtään enempää

Kaikki aurinko polttanut
Kaikki kivet kääntyneet
Simpukat murskana
Kaikki tämä
eikä yhtään enempää (23)

Runossa on esillä lyriikalle klassisia elementtejä, kuten toistoa ja vastakohtia. Ensimmäisessä säkeistössä aurinko on hellä, kivet ja simpukat kerätty sievästi sekä korostetaan kaikkea elämässä. Sen sijaan toinen säkeistö on rujo ja tarkempi. Aurinko on polttanut ihon, ja niin kivet kuin simpukat ovat sekaisin ja murskautuneet. Lisäksi korostetaan kaikkea tätä, eli simpukoiden tapaan murskautunutta rakkautta. Runo kertoo aluksi autuaasta rakkaudesta, joka tarjoaa kaiken, mutta pian kaikki tuo loppuu, ja sydän kaipaa jotakin uutta, jolloin kaiken vanhan on rikkouduttava.
Silti runoista kumpuaa kaipaus vanhoihin ja hyviin aikoihin, kuten Muistan sinut nuorena –runon minä aprikoi:

Muistan sinut nuorena,
hymykuoppinesi sinisilminesi
äänenä jossa oli pistaasia ja hunajaa

Näen sinut parrakkaana
hiljaisena miehenä
etsin hymyä korviesi takaa
haron partasi seasta ilmeitäsi

löydän vain hauraan perhosen,
talvehtimassa (50)

Runo saa miettimään, että rakkauteen tarvitaan aina kaksi ihmistä, joiden henkinen kasvu on jatkuvaa. Rakastetun tahtoisi nähdä samanlaisena aina, mutta on annettava myös tilaa ajatella ja hyväksyä muutokset itsessä ja elämässä. Vanha onni muuttuu vakavuudeksi, jonka alla piilee kuitenkin sama vanha ihminen. Hauras perhonen symboloi tätä elämäniloista ihmistä, joka odottaa oikeaa hetkeä.
Yksi tunnelmaltaan herkimmistä runoista on Talven jälkeen, jossa kontrastina välimerelliselle tunnelmalle siirrytään suomalaiseen, keväiseen metsään:


Suunnaton ilo ja suunnaton ikävä
ovat sukua
Niin kuin läpinäkyvin on yhtä kuin tiilimuurin
tyrmistys
Pitsi ja pääkallo
Linnun luuranko hangessa
Siilinpoikanen sammalella
Metsässä jossa kukaan ei ole kulkenut
Talven jälkeen (77)

Runosta kumpuaa ymmärrys siitä, että ilman ajoittaista surua ei voi olla suunnatonta onnea. Jotta yksi voi elää, on jonkun myös kuoltava, olivat ne sitten runon siilinpoikanen ja kuollut lintu, se kuuluu elämään. Keväinen metsä kuvastaakin ihmistä suuren surun jälkeen – on oltava valmis uuteen kesään ja onneen.
Öisin olemme samanlaisia on nostalgisen melankolinen runokokoelma ilonsäikeitä unohtamatta. Se käsittelee elämän kipukohtia kauniisti ja ajattomasti. Se saa lukijan ajattelemaan, että huonoista hetkistä huolimatta on muisteltava hyviä muistoja lämmöllä – ja odotettava uusia seikkailuja ilolla.




Elämä yhtä kirjava kuin räsymatto
Eeva Heilalan (1934 - ) teos Elämän värit (2016) on kurkistus arkeen, kirjailijan menneisyyteen ja maailman nykytilanteeseen. Hän kirjoittaa yhtä sujuvasti niin mummolavierailusta, Putinista, naiskohtaloista kuin pakolaistilanteesta. Yksinkertaiset vapaamittaiset runot ovat verrattavissa aforismeihin, kuten runo On kuin tilataidetta rakentelisi osoittaa: 

On kuin tilataidetta rakentelisi,
kun levittelee
puhdasta pyykkiä narulle. (12)


Runo kertoo arjen pienistä hetkistä, jotka eivät vaikuta merkityksellisille, sillä ne ovat itsestäänselvyyksiä. Tilataidetta ei ensin ajattele tarpeelliseksi, mutta taideteoksien ottaminen pois tekee esimerkiksi kaupungista ankean ja kuolleen. Samalla tavalla puhtaat pyykit tuovat piristystä – kun ne puuttuvat, on elämä tukalaa. Joskus on siis pysähdyttävä pohtimaan elämän hyviä asioita ja oltava niistä onnellinen – vaikka vasta vanhempana ymmärtäisi niiden arvon.
Heilala osaa myös kirjoittaa sujuvaa proosamaista lyriikkaa, jonka merkitykset kaipaavat avautuakseen aikaa kertovan tyylinsä vuoksi. Esimerkiksi runossa Kaupungilla kuvataan erilaisten ihmisten toimintaa kaupungilla. Runon minä toteaakin: ”Ei tämä ole runoa, / tämä on proosaa ja surua.” (53), mikä kertoo runon metafiktiivisestä luonteesta eli runossa käsitellään sen omaa luonnetta fiktiona. Runossa nousee helposti esille se, miten tunnemme yksinäisyyttä, vaikka ympärillämme on niin paljon ihmisiä - annamme vain näennäisen erilaisuuden estää yhteyden.
Ehkä kokoelman mielenkiintoisin runo on Presidentti Putin, jossa runon minä kirjoittaa kirjeen Venäjän presidentille vedoten lapsuudessa nähtyihin sodan kauheuksiin ja miten ihmiset joutuivat pakenemaan kotiseudultaan. Koskettavimmat säkeet laittavat lukijan miettimään nykyajan poliittisesti epävakaita aikoja:

Arvoisa presidentti,
nykyisin aseet ovat niin julmia,
että tuskin tuhkaa näkyy,
kun ilmaan haihtuvat rantasaunat ja pilvenpiirtäjät,
kylpijät ja kehittelijät yhdenvertaisina kaikki. (43)

Maailman levottomuudet koskettavat kaikkia kansalaisuudesta, yhteiskunnallisesta asemasta, iästä ja sukupuolesta riippumatta. Heilala tuo sen esille myös runossa Ei niin ahdasta ovea, joka kertoo median merkityksestä:

Ei niin ahdasta ovea,
ettei suuri maailma
siitä sisään pääsisi. (41)



Mielestäni runo kertoo kaikista parhaiten kokoelman tyylistä, joka on sekoitus vapaata mittaa ja aforismimaisuutta. Lisäksi runo on arkinen, mutta saa lukijan ajattelemaan maailman tilannetta. Vaikka koettaisimme kuinka eristäytyä muulta maailmalta, ei se onnistu, sillä tietoisuutemme pääsee jatkuvasti tietoa lehdistä, televisiosta, radiosta ja internetistä. Myös Suomi on osa suurta maailmaa, vaikka olo kovin eristyneeltä tuntuisi.
Elämän värit yhdistelee niin pieniä kuin suuria elämän asioita yhteneväksi kokonaisuudeksi poikkeavista teemoistaan huolimatta. Mielestäni teoksen kansi on onnistunut, sillä runokokoelma on todellakin moninaisine teemoineen yhtä kirjava kuin räsymatto. Mutta tällainenhan elämä onkin, ihmisen itse elämän varrella tuottama kudelma.




Lisää runoutta:
Runokuu 2017 – runojarakkaudesta
Runoja vuodelta 2017                                                                        


Teksti: Heli H.