keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Syvällä maan sisällä




Tohtori Rose Franklin on päässyt tutkimaan seitsemäntoista vuotta aiemmin löytynyttä artefaktia, jonka armeija on luovuttanut Chicagon yliopistolle. Häntä haastatellaan alustavan raporttinsa tuloksista, mutta haastattelijaa kiinnostaa myös Rosen ensimmäinen kohtaaminen löydöksen kanssa. Ollessaan 11-vuotias Rose meni tutkimaan sini-vihreää hohdetta metsässä, tippui valtavaan monttuun ja löysi kyseisen artefaktin. Palomiehet nimittäin pelastivat hänet montusta valtavan metallikäden päältä. Tutkittuaan jättiläiskättä tohtori Franklin on päätellyt, että lähes seitsemänmetrinen, pääasiassa iridiumista valmistettu hohtava käsi ei ole ihmisten tekemä.

Yhdysvaltain armeijan helikopterilentäjä, ylivääpeli Kara Resnik vastailee vastentahtoisesti haastattelijalle, joka haluaa tietää, mitä juuri päättyneellä NATOn tehtävällä Turkissa tapahtui. Haastattelija ei suostu kertomaan itsestään mitään, ja hän kyselee ärsyttävästi henkilökohtaisuuksia. Lopulta ylivääpeli Resnik kertoo, että heidän helikopterinsa sammui maasta tulevan hohteen kohdalla. Kopteri tippui maahan ja paikalliset auttoivat heidän ulos koneesta. Hohde tuli valtavasta kraatterista, jonka pohjalla oli metallinen laiva tai sukellusvene. Siltä se ainakin näytti.

Sitten haastateltavana on taas tohtori Franklin, joka kertoo, että kyynärvarsi saapui kaksi päivää sitten Turkista ja se on yhdistetty kämmeneen. Osat kiinnittyivät toisiinsa kuin magneetin vetäminä. Tohtori Franklin on vakuuttunut siitä, että metallisia ruumiinosia löytyy vielä lisää ja että niistä saa rakennettua ihmishahmon. Hän aikoo kehittää menetelmän jolla muut osat löytyvät. Ainoa ongelma on lisärahoituksen saaminen. Salaperäinen haastattelija lupaa tohtori Franklinille kaiken mitä hän tarvitsee: tarvikkeet, työryhmän ja isommat tilat. Tohtori Franklin ei halua tietää, kenen valtuutuksella.

Näin alkaa metallisen jättiläisen kokoaminen Kanadalaisen Sylvain Neuvelin esikoisteoksessa Uinuvat jättiläiset. Kirja koostuu nauhoitetuista haastatteluista ja keskusteluista, joita mystinen kertojahahmo kokoaa. Tarina avautuu poikkeavasta rakenteesta huolimatta erittäin hyvin ja pitää jännityksen yllä kirjan loppuun asti. Uinuvat jättiläiset on viihdyttävä ja nopeasti luettava science fiction -kertomus. Se sopii hyvin genreen tutustuville. Kirjailija on saanut selvästi vaikutteita viime vuosien sci-fi -kirjoista ja -elokuvista, mutta hän on onnistunut tekemään niistä omanlaisiaan. Onnistuneesta esikoiskirjasta kertoo myös se, että Uinuvista jättiläisistä ollaan tekemässä elokuvaa.


Teksti: Heidi



 

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Voiko elämä kantaa?



Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

 Yhdysvaltalainen Nobel-kirjailija Toni Morrison on jo 85-vuotias, mutta hänen kertojantaitonsa on ennallaan. Vaikka rotukysymys on hänen teoksissaan aina läsnä, tämä teos käsittelee enemmän vaikeaa vanhemmuutta ja lapsen ikiaikaista tarvetta rakkauteen ja hyväksyntään.

Päähenkilö Bride ei saanut lapsena kummoisiakaan eväitä. Hän syntyi maailmaan, missä vallitsi sääntö mitä vaaleampi iho, sen parempi. Hänen äitinsä Sweetness pitää tyttären yöntummuutta syynä siihen, että aviomies jätti hänet pian tyttären syntymän jälkeen. Lapsi ei saa kutsua äitiään äidiksi. Sweetness ei halua imettää, hän ei totisesti halua olla tämän kummajaisen äiti.
”Olinhan mä sille ankara. Totta helkkarissa olin. Tyttö sanoi vastaan, ei suostunut syömään mun kokkauksia, laittoi vain tukkaansa. Enhän mä voinut päästää sitä hunningolle. Jotakin mun opeista taisi mennä perille. Kun katsoo mitä tytöstä on tullut. Rikas uranainen. Ajatella”.

Kirjan tapahtumat alkavat siitä, kun Briden poikaystävä Booker jättää hänet ilman sen suurempia selityksiä. Bride on menestynyt elämässään, hän on kääntänyt ihonvärinsä voitoksi korostamalla tummaa ihonväriään pukeutumalla aina valkoiseen. Hänen muotialan yrityksensä kukoistaa. Mutta yhtäkkiä kaikki alkaa luhistua.

Briden mieleen nousee lapsuudesta tapahtumia. Hän on valehdellut saadakseen itselleen huomiota ja on siinä tehnyt suurta vääryyttä tuntemattomalle ihmiselle. Hän ottaa selville, missä tuo nainen asuu mutta saa anteeksiannon sijaan äkkilähdöt.

Lukijalle yllätyksenä Bride ei lähde syyttelemään elämänsä pilaamisesta karmaisevaa äitiään vaan lähtee ihan konkreettisesti matkalle etsimään poikaystävää ja samalla vastauksia kysymykseen ”kuka minä oikeasti olen?”.
”Tiedän että se vihaa minua. Heti kun suinkin pystyi se jätti mut siihen kammottavaan asuntoon. Hankkiutui niin kauas kuin pääsi, laittautui hienoksi ja hommasi huipputyön Kaliforniasta. Viimeksi kun tavattiin niin se näytti niin hyvältä että ihan unohdin sen värin”. 

Tällä teoksella Morrison palaa julmuuden, kivun ja tuskan alkulähteille. Takakannessa on hieno kiteytys kirjasta: Nobelistin niukka, terävä ja paljastava romaani äidin ja tyttären suhteesta, polttavasta rakkaudesta, lapsuuskokemusten merkityksestä ja syyllisyyden taakasta.


Teksti: Päivikki

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Kalevipoeg matkustaa ruuvihöyryllä Kuopiosta Viroon



Kun näin höyrylaiva Toivon saapuvan tänne, tunsin jotakin ihmeellistä. Ajattelin, miten Suomesta nyt in persona saapuu Kalevipoeg, jonka jälleen täytyi mennä Pihkovan kautta Peipsin partaalle aloittaakseen sieltä vaelluksensa kaikkien virolaisten tykö. Kun menin laivaan ja sain kapteenin kanssa puhua vain suomea, muuttui asia vielä paremmaksi, ja oli ihmeellistä kuulla, miten rannalla seisovat, muualta peräisin olevat suomalaiset osoittelivat suomalaisen Kuopion-höyrylaivan savolaisia. Yksinkertaisesti pukeutuneista savolaisista huokui jonkinlainen erityinen arvokkuus ja varma käytös, mikä suorastaan ilahdutti.” 

Näin kirjoitti Anton Schiefner 3.6.1862. Hän seurasi, kuinka kauan odotettu virolaisten kansalliseepoksen Kalevipoegin vironkielinen kansanpainos saapui Pietariin. Kun jäät olivat lähteneet Kallavedestä, kuopiolainen höyrykuunari s/s Toivo oli porhaltanut matkaan.  Se oli ”ruuvihöyry”, Kallaveden ensimmäinen potkurikäyttöinen laiva.  Tästä voi lukea Seppo Zetterbergin kirjasta Suomensillan kulkijoita. Yhteyksiä yli Suomenlahden 1800-luvulla (2015).

Kuopio linnas, Soome maal

Kalevipoegin eli Kalevin pojan kirjoitti virolaisen kansanrunouden pohjalta Friedrich Reinhold Kreutzwald. Eepoksen ensimmäinen versio ilmestyi 1857-1861 vihkoina, joissa oli rinnakkain vironkielinen ja saksankielinen teksti . Vironkielinen kansanpainos painettiin 1862 ”Kuopio linnas, Soome maal”.
Miten Suomi ja Kuopio valikoitui painopaikaksi? Suomessa sensuuri suhtautui kirjoihin suopeammin kuin Virossa. Kirjapainojen paperi sekä kirjasimet olivat täällä laadukkaampia kuin Tallinnassa ja Tartossa. Arveltiin, että kirjan painaminen Suomessa lisäisi sen menekkiä täällä.  Pietarissa painatus olisi tullut liian kalliiksi, samoin Helsingin parhaassa kirjapainossa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painossa.
Edellä mainittu silminnäkijä Schiefner saksansi Kalevalan 1852 ja osallistui Kalevipoegin julkaisemiseen. Hänen tuttavansa, runonkerääjä ja kielentutkija D. E. D. Europaeus ehdotti vironkielisen laitoksen painopaikaksi Kuopiossa toimivaa P.Aschan ja Kumpp. –yhtiön kirjapainoa. Kirjapainon omistajiin kuului Kuopion kymnaasin rehtori Petter (Pekka) Adolf Aschan, kulttuuri- ja talouselämän vaikuttaja. Faktorina kirjapainossa työskenteli August Ahlqvistin nuorempi veli Fredrik.

Soma, hienosti painettu kirja
H. R. Neus Tallinnasta kehui Kalevipoegin kansanpainosta: ”Hyvin suuri nautinto on jo yksin se, että saa ottaa käteensä ja katsella niin somaa ja hienosti painettua kirjaa, että toista sen kaltaista Viron kirjallisuudesta tuskin löytyy.”
Kalevipoeg on lainattavissa monenlaisina versioina Kuopion kaupunginkirjastosta niin suomeksi kuin viroksi, lapsille sovitettuna suomennoksena sekä selkokirjana.


Teksti: Terhi

maanantai 30. tammikuuta 2017

Veden kätkemiä huoneita



Jaakko Heikkilä: Veden kätkemiä huoneita

 Veden kätkemiä huoneita on Jaakko Heikkilän valokuvien ympärille rakentuva kirja pysähtyneestä ajasta. Samanniminen näyttely kaunistutti myös Kansallismuseota vielä tämän vuoden elokuun lopussa saaden kiitellyn vastaanoton. Vierailin itsekin ihastelemassa sinne luotua kokonaisuutta. Kirjaa lukiessani palasin samojen valokuvien ja niistä heränneiden ajatusten keskelle..



Kirjan kuvauskohteena ovat Venetsian yltäkylläiset ja upeudellaan henkeäsalpaavan kauniit palatsit. Aikoinaan Venetsiaa asutti enimmillään jopa 4000 aatelisesta koostuva ylhäisö, joka johti silloista Venetsian tasavaltaa. Aatelisto piti vaurauttaan yllä muun muassa Euroopan ja Aasian mailla käydyllä kaupalla aina 1700-luvulle saakka. Sittemmin aateliston luoma maailma alkoi vähitellen murenemaan ja vähitellen katoamaan lähes kokonaan. Ranskan vallankumouksella oli tuhoisat vaikutukset Venetsian tasavallan lakkautuessa sen aaltoseurauksena. Aristokratian merkitys nääntyi hitaasti sitä seuranneiden Napoleonin sotien sekä Italian ja Itävallan valtapyristelyjen vuoksi. Kirjaansa Jaakko Heikkilä on etsinyt niitä harvoja vanhoillisen järjestelmän jälkeläisiä, jotka asuttavat ennen naamiaisillaan juhlineita Venetsian palatseja.

Esteettinen näkökulma ei jää kuitenkaan kirjaan sukeltaessa pintapuoliseksi, vaan kirjan kuvat kahmaisevat lukijansa pohtimaan menneen maailman jäljellä olevan kulttuurillisen perinnön katoavaisuutta. Kirjan valokuvien palatsit ovat kuin pysähtyneet vuosisatojen taakse, aikaan, jolloin etuoikeutetut ihmiset asuttivat saleja ja elivät kuninkaiden tavoin yltäkylläisyyden keskellä.

Kirjan valokuvat koostuvat vuodesta 2005 vuoteen 2016 kuvatuista otoksista eli reilun kymmenen vuoden aikajanalta. Valokuvien oheen on sijoitettu artikkeleja. Puheenvuorot saavat niin historiatutkija Alex Snellman kuin Kansallismuseon näyttelypäällikkö Minerva Keltanen. Mielenkiintoisimman artikkelin tarjoaa ihkaoikeana nykypäivän venetsialaisparonina Alberto Franchetti.
Nykypäivän aatelisen käsitys omasta aateluudestaan ei rajoitu pelkästään geenilliseen perimään ja perittyyn kiinteistöön, aateluudella on vahva moraalinen paino ihmisen eettisyydessä, muiden auttamisessa ja hyväntekeväisyydessä, johon on asemassaan syntyneellä mahdollisuus ja tavallaan velvoitekin.

Surumieliset kuvat Venetsian laguunien herruuden päivien tapahtumapaikoilta palatsiensa sisään ylhäiseen yksinäisyyteen käpertyneine jälkeläisineen, saa miettimään, mikä saa ihmisen jämähtämään historiaan. Vahvin tunne ja sana, mikä Veden kätkemiä huoneita- kirjasta itselleni välittyy, on nostalgia eli kaipuu menneeseen. Kaiho Venetsian tasavallan päiviin vuosisatojen taakse on jokaisen kuvatun palatsin salin, patsaan ja arvoesineeseen heijastuvan valon takana vilkkuva ajatus.

Teksti: Anni Koskinen, kuva-artesaaniopiskelija 

torstai 5. tammikuuta 2017

Tuula Karjalainen: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta

Tove Janssonin syntymästä tuli vuonna 2014 kuluneeksi 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi julkaistiin kattava elämäkerrallinen teos yhden rakastetuimman suomalaisen taiteilijan elämästä ja tuotannosta.




Tove Jansson oli lahjakas monilla taiteen aloilla. Tunnemme hänet kirjailijana, käsikirjoittajana kuin kuvataiteilijana ja kuvittajana, myös laulujen sanoittajana. Valtaosalle ihmisistä hänen nimensä kuuleminen tuo kuitenkin ensimmäisenä Muumit mieleen.

Tuula Karjalainen on lähestynyt Tove Janssonia inhimillisestä näkökulmasta. Kirjassa tuodaan esille Tove Jansson ihmisenä, joka oli lempeä, mutta eli, kuten itse halusi ja päätti. Hänen tapansa tuottaa taidetta kumpusi vahvasta halusta olla vapaa sielu.

Muumeissa on paljon heijastekulmaa Tove Janssonin omiin kokemuksiin ja mielen väreihin. Janssonin tapa käsitellä sodan tuomaa kaamosta ja negatiivista traumaa muumien hyväntahtoisuuden kautta on mielenkiintoista pohtia kirjan tuodessa hahmojen syntyä esille. Muumien elämässä Jansson kuvasi ja pohdiskeli myös lapsuudesta aikuistumiseen liittyviä kuvakulmia. Tuula Karjalaisen kirja paljastaa myös, että Jansson itse koki muumit välillä taiteellisena taakkana, sillä hän olisi halunnut keskittyä lopulta kirjoittamaan lähinnä aikuisille. Omaleimaisuus Janssonin ja hänen luomiensa hahmojen välillä oli kuitenkin niin vahva, että Muumi-kirjoja lukevat lapset saivat lukemista ulottuvilleen kirjailijan tuotua useita Muumilaaksoon sijoitettuja tarinoita yleisölle elämänsä aikana. Tuula Karjalainen alleviivaa, että Muumi-kirjojen suosio sai alkunsa ulkomailta, sillä ne julkaistiin englanniksi ennen kuin ne ilmestyivät suomeksi. Nykyään Tove Janssonin teoksia on käännetty reilusti yli neljällekymmenelle kielelle.

Tuula Karjalainen on taidehistorioitsija. Ennen eläkkeelle jäämistään hän oli Helsingin kaupungin taidemuseon sekä Nykytaiteen museon Kiasman johtaja. Hän on koonnut elämäkerrasta kokonaisuuden, jossa Janssonia peilataan, ei vain taiteensa, vaan elämänsä keinoin. Valotusta annetaan lapsuuden lähtökohdista alkaen ja selitetään Janssonin taidetta askel askeleelta muun muassa perhe- ja ihmissuhteiden juonteena.

Kuvituksen suhteen teosta on ilo lukea. Valaisevat valokuvat ja Janssonin oma kuvitus tuovat lukemiseen paljon lukemista innostavaa estetiikkaa!

Tuula Karjalainen on nimennyt teoksensa alaotsikon viitaten Tove Janssonin ex-librikseen. ”Tee työtä ja rakasta” oli Janssonin oma motto. Se kertoo taitelijan itsensä sanoin, kuinka työ tulee ensin, sitten rakkaus. Kirjan nimi on mielestäni täsmentävä ja antaa napakan kuvauksen kirjan sisällöstä. Tuula Karjalainen pureutuu sekä Tove Janssoniin taiteilijana, mutta heijastaa taiteen kautta Janssoniin ihmisenä. Näkökulmia ja eri tutkijoiden tulkintoja on tuotu teoksessa myös esille.

Teksti: Anni Koskinen, kuva-artesaaniopiskelija

tiistai 13. joulukuuta 2016

Joulu joka päivä?



Lukuvinkkejä haaveilijoille ja pakenijoille
Joulun odotuksesta voi nauttia lukemalla Kirsi Pehkosen kirjaa Lahja. 24 joulutarinaa aikuisille. Se kertoo niin valmiiksi kaadetun joulukuusen katoamisesta kuin pikkujoulumekostakin. Pehkonen on kotoisin Kuopion Vehmersalmelta.
Regina Raskin kevyt romaani Jouluihminen paneutuu joulun suorittamiseen.  Sen päähenkilö on 24.12. syntynyt Eeva. Hän aloittaa jouluvalmistelut heti Tapaninpäivän jälkeen.  Tässä on jo päästy lähelle täydellistä juhlaa: ”Seuraavaksi hän silitti muut joululiinat ja keittiöön tulevat jouluverhot, kankaiset servietit.”
Joulua pakoon –romaanissa John Grisham kirjoittaa pariskunnasta, joka aikoo lähteä jouluristeilylle. He eivät halua edes lähettää joulukortteja.
Jännittävää joulua vietetään kokoelmassa Joulutarinoita. Se sisältää kertomuksia tunnetuilta pohjoismaisilta dekkaristeilta, mm. Leena Lehtolaiselta, Unni Lindelliltä sekä Henning Mankellilta ja Håkan Nesseriltä.



Joulua hulikaanina, Muumilaaksossa ja kaukana kotoa
F.E. Sillanpään tarina Nuoren hulikaanin joulunpyhät löytyy kirjasta Erilaista joulua. Siihen on kerätty kotimaisten kirjailijoiden kuvauksia. Mukana on mm. Tove Janssonin  muumiklassikko Kuusi , Ollin pakina Rauhallista joulua ja Maria Jotunin Jouluyö korvessa .
Joulua sodan keskellä vietetään Erkki Palolammen rintamakuvauksessa Joulu ja Eeva Kilven lapsuusmuistelmassa Jouluntienoo. Heitä nuorempaa polvea edustavat Antti Tuuri, Sari Malkamäki ja Petri Tamminen.
Leena Maria Dickson muistelee romaanissaan Marian joulut eri maiden joulunviettoa. ”Pyhä perhe nähdään usein kuvattuna idyllisenä, sädekehät päänsä päällä. Inhimillisesti ajatellen perhe oli kaukana kotiseudultaan. Talliin oli jouduttu, koska majatalot olivat täpötäynnä. Maria oli joutunut synnyttämään esikoisensa hyvin alkeellisissa olosuhteissa, hänelle vieraassa ympäristössä.”
 
Teksti: Terhi