keskiviikko 9. elokuuta 2017

Jumalallinen syyllisyys





Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin (1992,  suomennettu 1993) oli jo ilmestyessään ylistetty, vaikka onkin esikoisteos. Teos jakautuu kahteen osioon, joista ensimmäisessä keskitytään Richard Papen-nimiseen nuorukaiseen, joka matkustaa kotikaupungistaan opiskelemaan Hampden Collegeen Vermontiin. Hänen toiveenaan olisi päästä opiskelemaan Kreikkaa, mutta hän saakin tietää, että kurssi on jo täynnä. Kurssin opettaja nimittäin valitsee vain viisi osallistujaa yhdelle kurssilleen. Richardin on siis päästävä kurssin sisäpiiriin ja tutustua muihin opiskelijoihin, jotta pääsisi opettajan suosioon.
Kuten aina, syksyn alku sujuu rattoisasti, niin kuin opiskelijan elämälle silloin tällöin käy. Talvea kohti mennessä Richard huomaa muutoksen muissa kurssilaisissa ja saa selville, että he ovat syyllistyneet johonkin anteeksiantamattomaan. Kirjan toinen osio käsittelee talviloman jälkeistä aikaa sekä syy-seuraus-suhteita.

Tartt käyttää läpi teoksen nerokasta kieltä, joka on mielestäni suomenkielisessä käännöksessä hyvin säilytetty. Jo suomenkielinen nimi on itsessään nerokas valinta, onhan teoksen alkuperäinen nimi the Secret History.
 Kirja käsittelee niin ihmisen pieniä ja suuria tavoitteita, sekä kuvastaa elämän vastoinkäymisiä ja mielenterveydellisiä ongelmia realistisessa valossa. Toisaalta taas se, miten Tartt kuvaa ihmistä tilanteessa, jossa oman nahkansa pelastaminen saattaa ylittää muiden ihmiarvon, on jopa pelottavan todentuntuista.  Kirjan vahvoissa teemoissa heijastuvat niin syyllisyys ja itsekkyys. Tartt käyttää paljon klassikkoviittauksia kuvatessaan näitä teemoja.

Minua teoksessa yllätti tapa, jolla se oltiin rakennettu. Mitään turhaan paljastamatta kirjaa arvostelleet ovat kuvanneet sitä ”Käänteiseksi murhamysteeriksi” ja verranneet sitä jopa Dostojevskin Rikokseen ja Rangaistukseen. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat kukin tasollaan yksinkertaisesti rakennettuja ja, edelleen, jollain realismin tasolla samaistuttavia. Ehkä hieman nuoruuttaan ärsyttävinä ja omien demoniensa riivaamia. Kirja on samaan aikaan hauska, surullinen ja hieman pelottava.

Pidän kirjaa ylistyksensä arvoisena. Öisin juhlivat Jumalat voisivat helposti pyyhkiä Ruispellossa olevalla Siepparilla lattioita. Toisaalta taas kehoitan niitä jotka aikovat lukea teoksen ensimmäisenä Tarttin kirjana, etteivät oleta siltä perinteisiä kaavoja, vaikka loppu ei välttämättä tule yllätyksenä.


Teksti: Ofimia

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Maailmanlopun meininkiä naistenviikolle


Kirjablogeissa on muutaman vuoden ajan pyörinyt naistenviikon lukuhaaste. Naistenviikkoa vietetään 18.-24.7., jolloin nimipäiviään viettävät muun muassa Maarit, Margareeta ja Johanna. Otin lukuun heidän teoksiaan. Teemaksi valikoitui spekulatiivinen fiktio ja dystopiat



Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää


Kirkkaan selkeää kuvaa Suomea ja Eurooppaa, jossa valtaosa ihmisistä kantaa niskassaan mikrosirua. Sirun lukemalla näkee ihmisen turvallisuusstatuksen, joka määrittää, mihin töihin tämä soveltuu. Tietysti sirulla voi myös paikantaa kansalaiset vaivattomasti. Metsissä liikkuu enää vain pieniä joukkoja siruttomia. Melkein kaikki ovat jääneet kiinni.


Kun Tiksu P:n sukuyritys ottaa velkaa pienosakkaidensa nimiin, hänen statuksena alennetaan keltaiseksi. Yhtäkkiä A- ja B-tason pätkätöitä ei saakaan ja Tiksun täytyy turvautua muihin keinoihin. Hän suostuu television muodonmuutosdokumenttiin, jossa hänet kirjaimellisesti kutistetaan, ja kuittaa sillä velkansa. Uudessa 130-senttisessä kehossaan ja aurinkoenergialla toimivassa mönkijässään Tiksu lähtee etsimään töitä.


Kohtaaminen kuumailmapalloyrittäjän kanssa koituu onnekkaaksi. Tiksu otetaan lentäjäksi ja pian hänellä on oma solaaripallo ja lentolisenssi. Töitä löytyy tanskalaisesta säätutkimusryhmästä, joka yrittää selvittää, kuinka ilmastonmuutosta manipuloidaan. Kun tutkimus yhtäkkiä lopetetaan, Tiksu on jälleen ilman toimeentuloa. Hän päätyy jäljittämään viimeisiä siruttomia.


Margaret Atwood: Herran tarhurit


Herran tarhurit on MaddAddam-trilogian toinen osa, mutta toimii varsin hyvin myös itsenäisenä teoksena. Se kertoo Tobysta, nuoresta naisesta, joka pakenee hyväksikäyttöä ympäristöaatteelle omistautuneen uskonlahkon pariin. Lahkolaiset kutsuvat itseään Herran tarhureiksi ja valmistautuvat suureen tulvaan, joka tulee pyyhkäisemään valtaosan ihmisistä maan pinnalta.


Maailmassa, jossa kaikki valta on korporaatioilla ja kulutushysteria vain kiihtyy luonnonvarojen huvetessa, tarhureiden elämäntapa on poikkeuksellinen. Kattopuutarhan suojissa Toby oppii kasvattamaan ruokaa ja lääkekasveja sekä noudattamaan tarhureiden oppeja, mutta ei koskaan koe tulevansa uskoon. Suuren tulvan saapuessa tappavan kulkutaudin muodossa Toby ei voi olla ajattelematta, että tarhureilla oli osuutta taudin syntyyn.


Johanna Sinisalo: Auringon ydin


Auringon ydin sijoittuu vaihtoehtoisen historian Suomeen, jossa terveydestä ja yhteiskuntarauhasta on tullut valtion tärkeimmät arvot. Terveyden edistämiseksi kaikki riippuvuutta aiheuttavat aineet chiliä myöten on kielletty. Yhteiskuntarauhan vuoksi yhden hyödykkeen rajaton saatavuus on taattu: naisten. Jalostusohjelman myötä naisista on kehitetty säyseitä, yksinkertaisia ja miellyttämishaluisia. Heitä kutsutaan eloisiksi. Kouluttaminen aloitetaan jo päiväkoti-iässä ja samalla erotetaan joukosta kelvottomat yksilöt eli morlokit. Heidät steriloidaan ja pannaan pakkotyöhön.


Vanna on eloin näköinen morlokki ja chilidiileri. Jare on Vannan ystävä ja rikoskumppani. Vannan eloi-sisko on kadonnut pian naimisiinmenon jälkeen, eikä poliisia kiinnosta tutkia katoamista. Vanna yrittää Jaren avulla selvittää siskon kohtaloa ja tutustuu samalla chilin vähemmän tunnetuihin sivuvaikutuksiin. Tehtävää vaikeuttavat Vannan vakava masennus ja kansalaisia jatkuvasti tarkkaileva Terveysvirasto.


Tarinaa seurataan sekä Vannan että Jaren näkökulmasta. Menneisiin tapahtumiin kurkistetaan Vannan sisarelleen kirjoittamien kirjeiden muodossa. Sinisalolle tyypilliseen tapaan tarinan lomassa on katkelmia tietokirjoista ja oppimateriaaleista, jotka syventävät tarinan maailmaa. Auringon ydin palkittiin tällä viikolla Prometheus-kirjallisuuspalkinnolla.


Teksti: Silja

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

”Miss Farkku-Suomi, lähtään sekoilemaan…”

Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
 

Miss Farkku-Suomi (2003) kertoo 1970-luvun Oulusta ja pojasta nimeltä Välde. Kauko Röyhkä, oikealta nimeltään Jukka-Pekka Välimaa, on myöntänyt romaanin olevan omaelämäkerrallinen. 

 

Romaaniin perustuva Matti Kinnusen ohjaama samanniminen elokuva sai ensi-iltansa elokuussa 2012 (löytyy myös kirjastosta). Miss Farkku-Suomi –romaanille on myös ilmestynyt itsenäinen jatko-osa, Poika Mancini (2013).

 

Teinipoika Välde on koululuokassaan oman tien tallaaja eikä hänellä ole paljoa ystäviä. Välde ei ajelehdi massojen virrassa eikä diggaa samoja bändejä kuin luokkakaverit, vaan on kiinnostunut ”homojen musiikista”, kuten Lou Reedistä ja David Bowiesta.

 

Kerran bileissä Välde tapaa hengenheimolaisensa Sasun ja liittyy tämän bändiin. Sitä kautta hän saa ystäviä ja tietysti naisia. Nuoren Välden elämä on lopulta tasapainoilua kolmen naisen välillä: Välde tutustuu kiehtovaan kolmekymppiseen taiteilijaan Karaan ja luokkakaverinsa Piken pikkusiskoon, joka on hurjan ihastunut rokkari-Väldeen. Kuitenkin Pike, josta on tullut kaikkien tuntema Miss Farkku-Suomi, on tärkein Väldelle. Mutta saako Pike koskaan tietää sitä?

 

Miss Farkku-Suomi kertoo raikkaasti ja virkistävästi teini-iän ahdistuksista, ulkopuolisuudesta, rakkauksista ja rockista. Kirjan parasta antia on teiniangstin kuvaamisen lisäksi rehellisen leveällä murteella kirjoitettu, aidontuntuinen dialogi.

 

Muista myös Kauko Röyhkän samanniminen albumi (2001).

 

 

Laura

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Kun rakkaus koituu kohtaloksi





Timo K. Mukka: Kyyhky ja unikko


Timo K. Mukan (1944-1973) proosa heijastelee verrattain nuorena kuolleen miehen melankolista maailmankatsomusta. Teokset Maa on syntinen laulu (1964) ja Tabu (1965) yhdistelevät arkaluonteisen provosoivia aiheita, kuten uskontoa, seksuaalisuutta ja kuolemaa. Poikkeusta ei tee Mukan viimeiseksi jäänyt teos Kyyhky ja unikko vuodelta 1970.

Teos kertoo nukkavierun Pietin ja teini-ikäisen Darjan rakkaustarinan 1960-luvun Suomessa. Suhde vaikuttaa mahdottomalta kahdenkymmenen vuoden ikäeron ja Darjan poismuuton vuoksi. Pian Pietin mieli  ryhtyykin horjumaan, mikä näkyy kerronnan muuttumisena lyyriseksi, mitä voisi luonnehtia jopa kauniiksi järjettömyydestä huolimatta.  Darjan tultua raskaaksi toiselle miehelle Pietin pakkomielteinen rakkaus vaatii Darjan itselleen kokonaan, tällä kertaa koituen tytön kohtaloksi.
Tapahtumat eivät kuitenkaan etene kronologisesti, vaan niitä kuvaillaan satunnaisessa järjestyksessä. Lukija kykenee erottamaan aikasuhteet tyylin muuttumisen perusteella, sillä vielä järjissään oleva Pieti kuvailee tapahtumia hyvin selittävästi välttäen kielikuvia. Kun mieli järkkyy, Pietin monologi muuttuu lyyriseksi ja unenomaiseksi tilitykseksi rakkaudesta Darjaan. 

Kyyhky ja unikko on ensisijaisesti balladimainen kuvaus onnettomasta rakkaudesta, hulluudesta ja nuoren tytön kuolemasta. Voisiko tarinan kertoa jollakin muulla tavalla? Teoksen prologissa mainitaan sanomalehden uutisesta, jossa kerrotaan ruumiin löytymisestä vedestä, mikä saa ajattelemaan näkökulman tärkeyttä. Traagiset uutiset mediassa ovat vain tulkinnanvaraisia tarinoita, joissa ihmiset pelkistyvät karikatyyreiksi vailla menneisyyttä ja tunteita. Teos on siis eräänlainen taustoitus traagiseen ihmiskohtaloon. 

Timo K. Mukan Kyyhkyä ja unikkoa voisi luonnehtia tavanomaiseksi suomalaiseksi proosateokseksi pessimistisen ihmiskuvan vuoksi. Toisaalta se rikkoo proosan traditiota yhdistelemälle postmodernille kirjallisuudelle tyypillisesti ajatuksenvirtaa ja lyyrisyyttä. Groteskit, naturalistiset kuvaukset ja kronologian puuttuminen voivat näyttäytyä lukijalle haastavina ja epämiellyttävinä. Silti teos on groteskin kaunis kuvaus ihmisyydestä ja ihmisen hauraasta mielestä. 


Teksti: Heli

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Kesälukemisena tyttökirjat




L.M. Montgomery: Pieni runotyttö



Yksi ehdottomista suosikkigenreistäni lukea kesäisin ovat tyttökirjat. Ne ovat sopivan kepeitä ja usein kesäisiä, mutta monissa onnistuu silti olemaan jotain pintaakin syvempää. Tyttökirjallisuudesta varsinkin vanhat klassikot ovat mieleeni, osittain kielen ja osittain historiallisten aspektien vuoksi, joten L.M. Montgomeryn Pieni runotyttö sopii minun kesälukemisekseni vallan mainiosti.

Lucy Maud Montgomery tunnetaan paitsi Runotyttö-sarjastaan, myös toisesta tyttökirjasarjastaan Anna, joka onkin minulle paljon tutumpi, mutta tällä kertaan päätin lukea teoksen Pieni runotyttö, sillä en muistanut siitä paljon mitään. Romaanin päähenkilö on Emily Starr, joka jäätyään orvoksi päätyy asumaan sukulaistensa luo. Teos keskittyy kuvaamaan Emilyn kasvua ja totuttelua elämään uudessa paikassa, sekä hänen kirjallista kehitystään runojen ja kertomusten kirjoittamisen suhteen.

Upea kuvailu, vanhahtava kieli ja Emilyn henkilöhahmon pauhaavat tunteet tekevät tästä tyttökirjallisuuden klassikosta mitä kauneinta luettavaa, eikä se lapsellisuudestaan huolimatta ole vain lapsille, vaan myös aikuisemmille lukijoille, joita kiehtoo 1900-luvun alkupuolen kulttuuri, Prinssi Edwardin saaren upea luonto tai teoksen kauniisti rönsyilevä kerronta, joka keveydestään huolimatta pureutuu tärkeisiin aiheisiin ja teemoihin.



Teksti: Hilja, vapaaehtoistyöntekijä ja lukiolainen.