keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Monitahoinen romaani ystävyydestä


Helen Garner: Vierashuone


Romaanin kansi on koruttoman kaunis. Kenen kengät siinä on, kenen vuode?
Helen valmistaa vierashuoneen ystävälleen, joka on vakavasti sairas. Hän sijaa vuoteen ja miettii peilin paikkaa huoneessa. Tahtooko syöpään sairastunut ystävä nähdä itseään ylipäätään peilistä?

Helenin ystävä Nicola on saapunut Helenin kotipaikkakunnalle etsiessään vastauksia syöpänsä voittamiseen vaihtoehtolääketieteen parista. Helen joutuu ystävänsä vierailun aikana monenlaisiin rooleihin, niin ystävän, suojelusenkelin kuin arvostelijankin. Onko Helenillä oikeus puuttua ystävänsä elämään? Entä kuolemaan?

Monitahoinen, viisas ja hyvin kirjoitettu romaani ystävyydestä. Tällaista saa lukea harvoin. 


Teksti: Ella

tiistai 2. tammikuuta 2018

Sitaattien salat...



Oletko aina tahtonut lukea suomalaisen kirjallisuuden klassikot vaikkapa kesälomalla tai ehkäpä viime joulun tienoilla Vänrikki Stoolin tarinat tai kenties ”Ei tehrä tästä ny numeroo” -kirjan? Vai onko näin, että olisi hyvä tietää edes hiukan ”Koivu ja tähti” tarinasta, sillä kohtahan on meno teatteriin katsomaan tarinaan perustuvaa näytelmää.  Mikäpä Tuntemattoman sotilaan Koskela oli oikein miehiään? Rokkako se oli, joka sanoi ”Kuule, vänskä. Mis sie tarvitset oikei hyvvää miestä? Täs siul on sellane.” Hella Wuolijoki kirjoitti Niskavuori -näytelmät, mutta missä ja milloin ne näytettiin ensimmäisen kerran ja mistä tuli Loviisan esikuva? Ja onko Sasu Punanen tuttu, kenen tunnetun kirjailijan luoma henkilö hän on ja mikä oli hänen suurin nautintonsa?

Eipä hätää, suomalaisen kirjallisuuden klassikoiden kirjoittajat ja heidän luomat henkilöt ovat luettavissa Sitaattien salat -kirjan kansien välistä. Tuula Uusi-Hallila ja Anne Helttunen ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (2016) kustantamassa kirjassa äidinkielen ja kirjallisuuden asiantuntijoina koostaneet tämän kirjan. Useat klassikkokirjallisuutemme tunnettuja lausahduksia ja sanontoja siteerataan usein esimerkiksi juhlapuheissa. Ja ovatpa nuo sanonnat joskus poliitikkojen ja muiden julkkisten huulilla. Kuka tahansa voi helposti poimia ja tutustua ehkä jossain määrin kuluneisiinkin, kuin yhtä lailla uusiin lausahduksiin ja sanontoihin puhetta rakentaessaan tai halutessaan rikastaa omaa kieltään.

Aina ei ehdi tai viitsi käydä läpi kaikkia mahdollisia kirjoja, joista mahdollisesti kerrottaisiin vaikkapa kirjailija Juhani Ahon ”Siihen aikaan kun isä lampun osti” kertomuksen taustoja. Löytyypä kirjasta myös monia muita mielenkiintoisia kirjallisuuden henkilöitä niin kirjoittajina kuin kirjojen henkilöinä, joiden jäljille haluaisi päästä ja tahtoisi tutustua vähän tarkemmin. Tai pelastamaan lukemattomien kirjallisuuden klassikoiden ja vähän uudempienkin kirjojen joukosta sen helmen josta olen lukenut joskus kauan sitten.

Teksti: Liisa S.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Pilkka osuu omaan nilkkaan, tosi-tv!


Piia Leinon Ruma kassa tarjoaa överiksi menevän kuvauksen naisen roolista tosi-tv -koneistossa. Romaani on ehdottoman viihdyttävää ja hauskaa luettavaa olematta silti kevyt.

Sarianna on kassatyöntekijä, joka omaksi yllätyksekseen saa kutsun selviytyjät tyyppiseen tosi-tv -ohjelmaan. Sarianna on aina ajatellut olevansa tavallisen näköinen ja oloinen ihminen, eikä voi ymmärtää, miksi juuri hänet valitaan osallistujaksi. Vasta perillä ohjelman kuvauspaikalla Thaimaassa selviää millaiseen liemeen Sarianna onkaan itsensä ajanut.

Ruma kassa sisältää stereotypioita, mutta myös niiden ironisointia ja parodiointia. Pilkan kohteena eivät stereotypisoinnista huolimatta ole romaanin henkilöhahmot, vaan koko viihdekoneisto. Romaani luotaa kiinnostavalla tavalla ulkonäkökeskeistä kulttuuria ja esittelee yhden kauheimmista tosi-tv -konsepteista koskaan.

Pinnallisen ja hauskan seassa romaanissa on painavampaakin ainesta. Teos pohdiskelee tapojamme käyttää viihdettä, ja sitä, millä tavoin viihde käyttää meitä. Leinon romaanin selkeä kirjakaveri on Arto Salmisen Kalavale, jossa myös käsitellään tosi-tv -maailmaa ja sitä, mitä kilpailuohjelma voi kertoa yhteiskunnastamme yleisesti.

Piia Leino on itse toiminut niin kassatyöntekijänä kuin uutistoimittajanakin. Erityisesti toimittajuuden huomaa kirjasta, sen napakasta kielestä ja hyvässä rytmissä etenevästä juonesta.


Teksti: Ella

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Savolainen maailmanmies



Kuopiolaisen Juho Rissasen (1873-1950) elämä kulki kerjäläisestä kansainväliseksi kuvataiteilijaksi. Kuopiolainen Tiina Kekäläinen innostui hänestä niin, että kirjoitti kaksi kirjaa, toisen lapsille, toisen aikuisille. Niissä hän hyödyntää Kuopion taidemuseon arkistoa ja ennen käyttämätöntä Juha Leinon kotiarkistoa. Kummassakin kirjassa Kekäläisen teksti soljuu luontevasti.

Taiteilijan matkassa. Juho Rissanen ja taidelokki Hönttiäinen maailmalla –kirja kertoo Juhosta lapsille. Vitsikkäät kuvat siihen maalasi kuopiolainen Anna Vepsä, ja kirjaan painettiin kuvia Juhon tuotannosta. Taidekasvattajana Kekäläinen laati loppuun tehtäviä lapsiryhmälle. Löytyypä kirjasta pari lauluakin.

Aikuisten tietokirja Juho Rissanen. Sisulla ja sitkeydellä syventyy huumoria pursunneen Juhon vaiheisiin, juttuihin ja sattumuksiin. Loppuluvussa Kekäläinen kirjoittaa Juhon taiteellisesta kehittymisestä.

Käsissä helposti pideltävä kirja koostuu selkeistä kokonaisuuksista. Paula Karjalainen on taittanut sivut oivaltavasti. Niitä elävöittävät valokuvat henkilöistä ja paikoista sekä värikuvat taiteesta.

”Antoo maetoo”

Puijon kupeessa Kemilänmäellä syntynyt Juho kerjäsi lapsena: ”Antoo pienelle lapselle maetoo.” Kodin väkivalta ja isän ryypiskely pahensivat perheen kurjuutta, sairastelu ja haaverit estivät koulunkäynnin.

Iloa Juholle toivat poikaporukan retket Maljalahdelle ja Puijolle. Lauleskelevan palovahdin kanssa pääsi ”ruuttahuoneelle” ja tuomiokirkon torniin. Antti-setä, lääninsairaalan muonamestari, antoi ruokaa.

Kun Juho oli kymmenvuotias, hänen isänsä paleltui humalassa tammimarkkinoilta palatessa Maljalahden jäälle. Siitä lähtien Juho osallistui perheen elatukseen. Poika toipui isän kuolemasta vasta 30-vuotiaana maalaamalla teoksen Lapsuuden muisto.

Sokea ja Povari Pariisissa

Juhon matka maalarinsällistä kansainväliseksi kuvataiteilijaksi kesti vain viitisen vuotta. Monet auttoivat häntä. Esimerkiksi taiteilija Albert Gebhard kutsui varattoman Juhon kesäksi Rautalammille ja opetti piirustusta sekä vesivärimaalausta.

Juhon ura lähti kiitoon Pariisissa vuonna 1900. Silloin maailmannäyttelyn yhteyteen järjestettiin kansainvälinen taidenäyttely, jossa olivat esillä vesivärimaalaukset Sokea ja Povarissa. Juho palkittiin niistä pronssimitalilla.

Sokean mallina oli ketterä 94-vuotias Heta Kauppinen. Tilannekomiikkaa hersyvä Povarissa kuvaa arvostettua parantajaa Haran Maijaa. Häntä ympäröi Antikkalan talon naisväki ja ”piälle vielä elättipoekakii”. Molemmat työt Juho maalasi nykyisessä Siilinjärven Koivusaaressa.

Sulttaanin ovenvartija

Juho asui lähes puolet elämästään ulkomailla, Euroopassa, Algeriassa ja viimeiset vuodet Yhdysvalloissa. Rauhan kannattajana hän ei kestänyt Suomen sisällissotaa. Myös taide ja sen opiskelu sekä terveyden hoitaminen ajoivat Juhoa ulkomaille etenkin talvisin. Hänet haudattiin Kuopion Isolle hautausmaalle lähelle synnyinkotia.

Juhon keppostelevaa luonnetta kuvaa, kuinka hän eteläranskalaisessa kalastajakaupungissa esittäytyi turkkilaisena, pakanana tai sulttaanin ovenvartijana.

Rissasen töitä on Pohjois-Savossa esillä julkisesti. Nilsiän kirkkoon hän maalasi alttaritaulun Ristintie. Kuopion museo- ja kirjastorakennukseen, nykyiseen museoon, valmistui suurlakon muistoksi fresko ”Rakentajat” malleinaan nilsiäläisiä miehiä. Juhon tuotantoon voi tutustua myös Kuopion kaupungintalon ruokalassa ja Kuopion taidemuseon perusnäyttelyssä.

Taidehistorian ohella Juho pääsi kirjallisuudenhistoriaan: ystävä kirjailija Joel Lehtonen ikuisti hänet Putkinotko-sarjan kirjakauppiaaksi Aapeli Muttiseksi.

Teksti: Terhi

 

torstai 2. marraskuuta 2017

Taiteen ystäville ja varkaille



”Meillä on taide, ettemme kuolisi totuuteen” -Nietzsche

Donna Tarttin Tikli (2013) oli ilmestyessään kauan odotettu ja sille oli myös paljon odotuksia. Siltä nimittäin odotettiin yhtä paljon kuin Tarttin esikoisteokselta Jumalat Juhlivat Öisin.  On myönnettävä, että tuskin Tarttin mikään teos tule pääsemään kyseisen esikoisteoksen tasolle. Tikli on loistavaa viihdekirjallisuutta, jossa suorastaan vilisee kirjallisuus- sekä taideviitteitä aina viimeisille sivuille asti. Tartt kuitenkin hioi juonta yhdeksän vuoden ajan ja se näkyy teoksessa, edukseen. Teos voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2014.

Teos esittelee päähenkilönsä Theon Deckerin ensin nykyhetkessä Amsterdamissa, vaikkakin vain lyhyen hetken ajan. Tartt tempaa heti kirjan alussa lukijansa 14-vuotta taaksepäin New Yorkiin  pohjustamaan, miksi päähenkilömme on niin surkeassa kunnossa, mitä prologi antoi ymmärtää. Tikli koostuu useammasta toinen toisiaan nerokkaimmin nimetyistä osioista, näin esimerkkinä Poika ja pääkallo, Morfiinitikkari sekä Kulissien takainen verstas.  Nämä osiot kertovat meille takauman kautta, miten kaikki tapahtumat kiertyvät erään tietyn taidemaalauksen ympärille. Nimittäin 1600-luvulla maalattu ”Tikli”, josta kirjakin on saanut nimensä.

Jo alussa tehdään selväksi että Theonin äiti on kuollut ja varsin traagisella tavalla. Takaumassa, jossa  13-vuotias Theon lähtee vierailulle New Yorkin isoimpaan taidemuseoon äitinsa kanssa, ja heidän ollessa siellä museon lahjakaupassa räjähtää pommi. Theon herää tuntien kuluttua yksin räjähdyksenjälkeisessä museossa ja saa käänteen jälkeen haltuunsa maalauksen pienestä linnusta. Yhtenä ainoista eloonjäänneistä ja vailla laillista huoltajaa Theonin elämä muuttaa suuntaansa täysin uusiin uomiin. Päähenkilömme palaa jatkuvasti äitiinsä ja tämän kuolemaa, mikä on kieltämättä nykykirjallisuuden mieshahmoilta odotettua. 
Tartt on mielestänyt hyvin vanginnut 13-vuotiaan pojan mielenmaiseman. Etenkin kuvannut miten tämä voisi kohdata yksinhuoltajaäitinsä ja miten tälläinen, traaginen onnettomuus saattaisi vaikuttaa lapsen mielentilaan.

Henkilöhahmot ovat jälleen uskottavia. Ja kaikista lukija ei todellakaan pidä, ja se onkin tarkoitus. Tartt on, jälleen, mielestäni onnistuneesti kuvannut epätäydellisiä hahmoja, jotka käyttäytyvät yhtä itsekkäästi ja epäsankarillisesti kuten ihmiset yleensä.  Theonkin on aika ajoin ärsyttävä valittaja jota tekisi mieli käskeä ottamaan itseään niskasta kiinni, mutta minkäs teet. Mielestäni pelkästään tämä kertoo Tarttin työskennelleen kirjansa kanssa vuosia. Koska kuka samaistuttava henkilöhahmo olisi täydellisen, tavoiteltava ihannekuva verrattaen  epätäydellisyyteen joka parhaiten kuvastaa meitä ihmisiä.

Teoksen iso sivumäärä saattaa säikäyttää useimmat lukijat tiehensä, mutta kirjan teksiasu on kevyttä ja helppolukuista. Tarinan hitaaseen poljentoon sekä hahmojen välisiin suhteisiin menee tuokio totuttautua, mutta ottaen huomioon kirjan pituuden sillä ei ole kiire minnekään. Theonin odysseia on (pokkarina) yli 800-sivun arvoinen.

Suurimmille kaunokirjallisuuden sekä taiteen ystäville suosittelen teosta lämpimästi, lukisi sitä kuinka hitaasti tahansa. Vaikka odotellessaan pääsyä hammaslääkärin vastaanotolle.

Teksti: Ofimia

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Juliet, riisuttuna – kun tunteet hiipuvat ja syttyvät uudelleen



Englantilainen Nick Hornby (s. 4.4.1957) kirjoittaa ihmissuhteista humoristisen lämminhenkisesti ja todentuntuisesti. Monista Nick Hornbyn kirjoista tulee selkeästi ilmi hänen oma kiinnostuksensa musiikkiin ja jalkapalloon. Hornbyn vuonna 2009 ilmestynyttä romaania Juliet, riisuttuna (Juliet, naked) voi suositella erityisesti musiikkidiggareille.

Kirja kertoo lapsettomasta parista, joka on ollut yhdessä viitisentoista vuotta. Duncan on viimeisen päälle intohimoinen musadiggari, jonka suuri kiinnostuksen kohde on amerikkalainen muusikko nimeltä Tucker Crowe. Crowen perässä Duncan ja Annie matkaavat San Franciscoon asti katsomaan – siis ihan tosi – vessaa, jossa Crowe teki uransa lopettamispäätöksen. Ehkä Hornby tällä kuvauksella haluaa osoittaa, että fanittaminen voi saada välillä outoja mittasuhteita...

Näiden tapahtumien myötä Annie alkaa vähitellen pohtia, onko Duncanin pakkomielteisessä musiikkiharrastuksessa tai heidän yhteiselämässään mitään järkeä. Yllättävää on, että Tucker Crowesta tulee kuitenkin loppujen lopuksi tärkeämpi Annielle kuin Duncanille, tosin hieman erilaisella tavalla.

Hornbyn teos löytyy kirjastosta englanninkielisenä kirjana ja äänikirjana sekä suomenkielisenä kirjana.


Teksti: Laura

torstai 21. syyskuuta 2017

Malcolm Mackay – Lewis Winterin on kuoltava



Asunnossa ei ole mitään, mikä kertoisi, mitä hän tekee elannokseen. Siellä ei todellakaan ole asetta. Kukaan aseiden kanssa työskentelevä, jolla on vähänkään älliä päässään, ei säilytä asetta kotonaan. Todisteita ei ole. Ei pidä pitää muistoesineitä. Jotkut pitävät. He ovat tyhmiä. Vaarallisen tyhmiä. Ehkä jotenkin sairaita. He jäävät kiinni.

Lewis Winterin on kuoltava sysää liikkeelle Malcolm Mackayn Glasgow Noir –trilogian, ja vetäisee lukijansa suoraan alamaailman hämärille kujille ja mukaan rikollisjärjestöjen juoniin. Päähenkilönä on Calum MacLean, nuori palkkamurhaaja, joka työskentelee freelancerina ja nauttii vapaudesta tehdä töitä juuri itselleen sopivalla tahdilla. Kun paikallisen kasvavan rikollisjoukon luottotappaja joutuu sairauslomalle, pyydetään Calum hänen tilalleen – tehtävänään tappaa Lewis Winter, epäonninen pitkän linjan rikollinen. Mutta olisiko Calumin syytä tietää enemmän siitä, mihin hän on sotkeutumassa?

Mackayn tapa kirjoittaa on virkistävä. Hänen kuvailunsa on ytimekästä – paikoin ehkä jopa kliinistä ja karua, jotta jännite ja tunnelma pysyvät alamaailman vehkeilyille uskollisina. Juoni ei keskity pelkästään Calumiin, vaan valottaa useiden hahmojen näkökulmaa aina rikollispomoista poliiseihin. Tämä tarjoaa moniulotteisuutta ja sellaista syvyyttä, joka jäisi uupumaan, mikäli tarkastelussa olisi pelkästään palkkamurhaajan perspektiivi. Hahmojen ajatusmaailma on kuvattu realistisesti, ja vaikka kuvauksissa säilyykin tietty kylmyys, Mackay paljastaa juuri tarpeeksi saadakseen lukijan uppoutumaan yhä syvemmälle alamaailman hämäräpuuhiin ja reviirikiistoihin. Hahmot ja tunnelma säilyvät mielessä vielä pitkään sen jälkeen, kun kirjan kannet on suljettu.

Työskentelyä pimeässä. Haluaisiko hän jotain muuta? Hänen on myönnettävä, että hän rakastaa tätä työtä. Hän hymyilee itsekseen. Vapaus elää tällä lailla. Mahdollisuus tehdä mitä haluaa.


Teksti: Anna-Reetta