keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Kalevipoeg matkustaa ruuvihöyryllä Kuopiosta Viroon



Kun näin höyrylaiva Toivon saapuvan tänne, tunsin jotakin ihmeellistä. Ajattelin, miten Suomesta nyt in persona saapuu Kalevipoeg, jonka jälleen täytyi mennä Pihkovan kautta Peipsin partaalle aloittaakseen sieltä vaelluksensa kaikkien virolaisten tykö. Kun menin laivaan ja sain kapteenin kanssa puhua vain suomea, muuttui asia vielä paremmaksi, ja oli ihmeellistä kuulla, miten rannalla seisovat, muualta peräisin olevat suomalaiset osoittelivat suomalaisen Kuopion-höyrylaivan savolaisia. Yksinkertaisesti pukeutuneista savolaisista huokui jonkinlainen erityinen arvokkuus ja varma käytös, mikä suorastaan ilahdutti.” 

Näin kirjoitti Anton Schiefner 3.6.1862. Hän seurasi, kuinka kauan odotettu virolaisten kansalliseepoksen Kalevipoegin vironkielinen kansanpainos saapui Pietariin. Kun jäät olivat lähteneet Kallavedestä, kuopiolainen höyrykuunari s/s Toivo oli porhaltanut matkaan.  Se oli ”ruuvihöyry”, Kallaveden ensimmäinen potkurikäyttöinen laiva.  Tästä voi lukea Seppo Zetterbergin kirjasta Suomensillan kulkijoita. Yhteyksiä yli Suomenlahden 1800-luvulla (2015).

Kuopio linnas, Soome maal

Kalevipoegin eli Kalevin pojan kirjoitti virolaisen kansanrunouden pohjalta Friedrich Reinhold Kreutzwald. Eepoksen ensimmäinen versio ilmestyi 1857-1861 vihkoina, joissa oli rinnakkain vironkielinen ja saksankielinen teksti . Vironkielinen kansanpainos painettiin 1862 ”Kuopio linnas, Soome maal”.
Miten Suomi ja Kuopio valikoitui painopaikaksi? Suomessa sensuuri suhtautui kirjoihin suopeammin kuin Virossa. Kirjapainojen paperi sekä kirjasimet olivat täällä laadukkaampia kuin Tallinnassa ja Tartossa. Arveltiin, että kirjan painaminen Suomessa lisäisi sen menekkiä täällä.  Pietarissa painatus olisi tullut liian kalliiksi, samoin Helsingin parhaassa kirjapainossa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painossa.
Edellä mainittu silminnäkijä Schiefner saksansi Kalevalan 1852 ja osallistui Kalevipoegin julkaisemiseen. Hänen tuttavansa, runonkerääjä ja kielentutkija D. E. D. Europaeus ehdotti vironkielisen laitoksen painopaikaksi Kuopiossa toimivaa P.Aschan ja Kumpp. –yhtiön kirjapainoa. Kirjapainon omistajiin kuului Kuopion kymnaasin rehtori Petter (Pekka) Adolf Aschan, kulttuuri- ja talouselämän vaikuttaja. Faktorina kirjapainossa työskenteli August Ahlqvistin nuorempi veli Fredrik.

Soma, hienosti painettu kirja
H. R. Neus Tallinnasta kehui Kalevipoegin kansanpainosta: ”Hyvin suuri nautinto on jo yksin se, että saa ottaa käteensä ja katsella niin somaa ja hienosti painettua kirjaa, että toista sen kaltaista Viron kirjallisuudesta tuskin löytyy.”
Kalevipoeg on lainattavissa monenlaisina versioina Kuopion kaupunginkirjastosta niin suomeksi kuin viroksi, lapsille sovitettuna suomennoksena sekä selkokirjana.


Teksti: Terhi

maanantai 30. tammikuuta 2017

Veden kätkemiä huoneita



Jaakko Heikkilä: Veden kätkemiä huoneita

 Veden kätkemiä huoneita on Jaakko Heikkilän valokuvien ympärille rakentuva kirja pysähtyneestä ajasta. Samanniminen näyttely kaunistutti myös Kansallismuseota vielä tämän vuoden elokuun lopussa saaden kiitellyn vastaanoton. Vierailin itsekin ihastelemassa sinne luotua kokonaisuutta. Kirjaa lukiessani palasin samojen valokuvien ja niistä heränneiden ajatusten keskelle..



Kirjan kuvauskohteena ovat Venetsian yltäkylläiset ja upeudellaan henkeäsalpaavan kauniit palatsit. Aikoinaan Venetsiaa asutti enimmillään jopa 4000 aatelisesta koostuva ylhäisö, joka johti silloista Venetsian tasavaltaa. Aatelisto piti vaurauttaan yllä muun muassa Euroopan ja Aasian mailla käydyllä kaupalla aina 1700-luvulle saakka. Sittemmin aateliston luoma maailma alkoi vähitellen murenemaan ja vähitellen katoamaan lähes kokonaan. Ranskan vallankumouksella oli tuhoisat vaikutukset Venetsian tasavallan lakkautuessa sen aaltoseurauksena. Aristokratian merkitys nääntyi hitaasti sitä seuranneiden Napoleonin sotien sekä Italian ja Itävallan valtapyristelyjen vuoksi. Kirjaansa Jaakko Heikkilä on etsinyt niitä harvoja vanhoillisen järjestelmän jälkeläisiä, jotka asuttavat ennen naamiaisillaan juhlineita Venetsian palatseja.

Esteettinen näkökulma ei jää kuitenkaan kirjaan sukeltaessa pintapuoliseksi, vaan kirjan kuvat kahmaisevat lukijansa pohtimaan menneen maailman jäljellä olevan kulttuurillisen perinnön katoavaisuutta. Kirjan valokuvien palatsit ovat kuin pysähtyneet vuosisatojen taakse, aikaan, jolloin etuoikeutetut ihmiset asuttivat saleja ja elivät kuninkaiden tavoin yltäkylläisyyden keskellä.

Kirjan valokuvat koostuvat vuodesta 2005 vuoteen 2016 kuvatuista otoksista eli reilun kymmenen vuoden aikajanalta. Valokuvien oheen on sijoitettu artikkeleja. Puheenvuorot saavat niin historiatutkija Alex Snellman kuin Kansallismuseon näyttelypäällikkö Minerva Keltanen. Mielenkiintoisimman artikkelin tarjoaa ihkaoikeana nykypäivän venetsialaisparonina Alberto Franchetti.
Nykypäivän aatelisen käsitys omasta aateluudestaan ei rajoitu pelkästään geenilliseen perimään ja perittyyn kiinteistöön, aateluudella on vahva moraalinen paino ihmisen eettisyydessä, muiden auttamisessa ja hyväntekeväisyydessä, johon on asemassaan syntyneellä mahdollisuus ja tavallaan velvoitekin.

Surumieliset kuvat Venetsian laguunien herruuden päivien tapahtumapaikoilta palatsiensa sisään ylhäiseen yksinäisyyteen käpertyneine jälkeläisineen, saa miettimään, mikä saa ihmisen jämähtämään historiaan. Vahvin tunne ja sana, mikä Veden kätkemiä huoneita- kirjasta itselleni välittyy, on nostalgia eli kaipuu menneeseen. Kaiho Venetsian tasavallan päiviin vuosisatojen taakse on jokaisen kuvatun palatsin salin, patsaan ja arvoesineeseen heijastuvan valon takana vilkkuva ajatus.

Teksti: Anni Koskinen, kuva-artesaaniopiskelija 

torstai 5. tammikuuta 2017

Tuula Karjalainen: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta

Tove Janssonin syntymästä tuli vuonna 2014 kuluneeksi 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi julkaistiin kattava elämäkerrallinen teos yhden rakastetuimman suomalaisen taiteilijan elämästä ja tuotannosta.




Tove Jansson oli lahjakas monilla taiteen aloilla. Tunnemme hänet kirjailijana, käsikirjoittajana kuin kuvataiteilijana ja kuvittajana, myös laulujen sanoittajana. Valtaosalle ihmisistä hänen nimensä kuuleminen tuo kuitenkin ensimmäisenä Muumit mieleen.

Tuula Karjalainen on lähestynyt Tove Janssonia inhimillisestä näkökulmasta. Kirjassa tuodaan esille Tove Jansson ihmisenä, joka oli lempeä, mutta eli, kuten itse halusi ja päätti. Hänen tapansa tuottaa taidetta kumpusi vahvasta halusta olla vapaa sielu.

Muumeissa on paljon heijastekulmaa Tove Janssonin omiin kokemuksiin ja mielen väreihin. Janssonin tapa käsitellä sodan tuomaa kaamosta ja negatiivista traumaa muumien hyväntahtoisuuden kautta on mielenkiintoista pohtia kirjan tuodessa hahmojen syntyä esille. Muumien elämässä Jansson kuvasi ja pohdiskeli myös lapsuudesta aikuistumiseen liittyviä kuvakulmia. Tuula Karjalaisen kirja paljastaa myös, että Jansson itse koki muumit välillä taiteellisena taakkana, sillä hän olisi halunnut keskittyä lopulta kirjoittamaan lähinnä aikuisille. Omaleimaisuus Janssonin ja hänen luomiensa hahmojen välillä oli kuitenkin niin vahva, että Muumi-kirjoja lukevat lapset saivat lukemista ulottuvilleen kirjailijan tuotua useita Muumilaaksoon sijoitettuja tarinoita yleisölle elämänsä aikana. Tuula Karjalainen alleviivaa, että Muumi-kirjojen suosio sai alkunsa ulkomailta, sillä ne julkaistiin englanniksi ennen kuin ne ilmestyivät suomeksi. Nykyään Tove Janssonin teoksia on käännetty reilusti yli neljällekymmenelle kielelle.

Tuula Karjalainen on taidehistorioitsija. Ennen eläkkeelle jäämistään hän oli Helsingin kaupungin taidemuseon sekä Nykytaiteen museon Kiasman johtaja. Hän on koonnut elämäkerrasta kokonaisuuden, jossa Janssonia peilataan, ei vain taiteensa, vaan elämänsä keinoin. Valotusta annetaan lapsuuden lähtökohdista alkaen ja selitetään Janssonin taidetta askel askeleelta muun muassa perhe- ja ihmissuhteiden juonteena.

Kuvituksen suhteen teosta on ilo lukea. Valaisevat valokuvat ja Janssonin oma kuvitus tuovat lukemiseen paljon lukemista innostavaa estetiikkaa!

Tuula Karjalainen on nimennyt teoksensa alaotsikon viitaten Tove Janssonin ex-librikseen. ”Tee työtä ja rakasta” oli Janssonin oma motto. Se kertoo taitelijan itsensä sanoin, kuinka työ tulee ensin, sitten rakkaus. Kirjan nimi on mielestäni täsmentävä ja antaa napakan kuvauksen kirjan sisällöstä. Tuula Karjalainen pureutuu sekä Tove Janssoniin taiteilijana, mutta heijastaa taiteen kautta Janssoniin ihmisenä. Näkökulmia ja eri tutkijoiden tulkintoja on tuotu teoksessa myös esille.

Teksti: Anni Koskinen, kuva-artesaaniopiskelija

tiistai 13. joulukuuta 2016

Joulu joka päivä?



Lukuvinkkejä haaveilijoille ja pakenijoille
Joulun odotuksesta voi nauttia lukemalla Kirsi Pehkosen kirjaa Lahja. 24 joulutarinaa aikuisille. Se kertoo niin valmiiksi kaadetun joulukuusen katoamisesta kuin pikkujoulumekostakin. Pehkonen on kotoisin Kuopion Vehmersalmelta.
Regina Raskin kevyt romaani Jouluihminen paneutuu joulun suorittamiseen.  Sen päähenkilö on 24.12. syntynyt Eeva. Hän aloittaa jouluvalmistelut heti Tapaninpäivän jälkeen.  Tässä on jo päästy lähelle täydellistä juhlaa: ”Seuraavaksi hän silitti muut joululiinat ja keittiöön tulevat jouluverhot, kankaiset servietit.”
Joulua pakoon –romaanissa John Grisham kirjoittaa pariskunnasta, joka aikoo lähteä jouluristeilylle. He eivät halua edes lähettää joulukortteja.
Jännittävää joulua vietetään kokoelmassa Joulutarinoita. Se sisältää kertomuksia tunnetuilta pohjoismaisilta dekkaristeilta, mm. Leena Lehtolaiselta, Unni Lindelliltä sekä Henning Mankellilta ja Håkan Nesseriltä.



Joulua hulikaanina, Muumilaaksossa ja kaukana kotoa
F.E. Sillanpään tarina Nuoren hulikaanin joulunpyhät löytyy kirjasta Erilaista joulua. Siihen on kerätty kotimaisten kirjailijoiden kuvauksia. Mukana on mm. Tove Janssonin  muumiklassikko Kuusi , Ollin pakina Rauhallista joulua ja Maria Jotunin Jouluyö korvessa .
Joulua sodan keskellä vietetään Erkki Palolammen rintamakuvauksessa Joulu ja Eeva Kilven lapsuusmuistelmassa Jouluntienoo. Heitä nuorempaa polvea edustavat Antti Tuuri, Sari Malkamäki ja Petri Tamminen.
Leena Maria Dickson muistelee romaanissaan Marian joulut eri maiden joulunviettoa. ”Pyhä perhe nähdään usein kuvattuna idyllisenä, sädekehät päänsä päällä. Inhimillisesti ajatellen perhe oli kaukana kotiseudultaan. Talliin oli jouduttu, koska majatalot olivat täpötäynnä. Maria oli joutunut synnyttämään esikoisensa hyvin alkeellisissa olosuhteissa, hänelle vieraassa ympäristössä.”
 
Teksti: Terhi

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Kaisa Häkkinen: Linnun nimi




Suomen kielen ainutlaatuisuus kielitieteessä on herättänyt monien tutkijoiden mielenkiinnon sanojen alkuperästä ja muotoutumistavoista. Sen soinniltaan omalaatuiset sanat, jotka poikkeavat selkeälinjaisesti muiden maiden puheen saloista, ovat inspiroineet professori Kaisa Häkkisen syventymään aiheeseen useiden aihetta käsittelevien teosten muodossa. Suomen kenties tällä hetkellä arvostetuimpana kielitieteilijänä Häkkisellä on kirjallisessa tuotannossaan vahva asiantuntevuus suomen kieleen ja sen eri ulottuvuuksiin.


Aiemmin Häkkiseltä ilmestyneet teokset suomalaisen sanaston historiasta ja sen muodostumisesta ovat olleet aiemmin arvostettuja kielitiedeteoksia. Linnun nimi -kirjan kohdalla Häkkinen on erikoistunut lintuihin ja eritoten lintujen nimien alkuperään sekä kehittymiseen aikojen halki nykyiseen, vakiintuneeseen muotoonsa. Luontoaiheiset sanat ovat suomen kielessä vanhoja ja alkuperä juontaa usein tuhansien vuosien takaa syntyneestä sanasta. Näin myös lintujen kohdalla, se tekeekin lintujen nimien tutkimisesta kielitieteen kannalta kiehtovan aiheen.

Kirjassa eritellään muun muassa, mitkä ovat suomen kielen vanhimpia lintuja kuvaavia sanoja ja kuinka vanhoja niiden alkuperät kielessämme ovatkaan. Häkkinen on osannut laajasta tutkimusmateriaalistaan nostaa tekstiin esille juurikin lukijalle mielenkiintoisimmat piirteet. Tekstissä pureudutaan itse suomalaisen kirjakielen kehittymiseen historiallisesta näkökulmasta kuin myös lintutieteen ja lintuharrastukseen aihetta sivuavien teoksiin viitaten. Se, mikä tekee teoksesta monipuolisen ja lukemisen kannalta helppolukuisen tietoteoksen, on sen laajuus käsitellä omalla tavallaan erikoistunutta aihealuetta laajasti taiteen, äidinkielen ja luonnontieteen keinoin. Linnun nimi antaa tilaa myös kulttuurimme historialle ja valottaa kielemme synnyn alkulähteitä sen kautta.

Linnun nimien muodostuminen linnun ominaisuuksien kautta kuvaillaan yksityiskohtaisesti. Joillakin linnuilla saattoi ennen olla monta nimeä eri asiayhteyksissä kuvattuna. Puolestaan osa tuntemistamme lintulajeista saattoi jäädä kokonaan nimeämättä, sillä sen fyysinen ulkonäkö tai toiminta oli liian mitäänsanomatonta ihmisten mielestä.

Teos on kuvitettu upeasti. Kuvituksen määrä tekee tekstistä todella miellyttävän lukea, vaikka tietopohjainen teos onkin höystetty runsaalla, miltei ylenpalttisella määrällä tietopohjaista tutkimusmateriaalia. Esteettisesti kirjan kuvitus on kiiteltävä, taideteokset herättävät tekstin laajuutta eloon sivujen kääntyessä yli 400 sivullisen verran. Kaisa Häkkinen on käyttänyt Linnun nimeen kaikki Helsingin yliopiston kirjastossa käytössä olevat von Wrightin veljesten taideteokset. Linnun nimi onkin ensimmäinen teos, jossa kyseiset lintumaalaukset julkaistaan yksissä kansissa. Lisäksi tietoteos sisältää runsaan määrän von Wrightien aikalaiskollegan Magnus Körnerin piirroksia.
Suosittelisin kirjaa erityisesti kaikille, joiden kiinnostuksenkohteina ovat historia, luonnontiede ja kielet. Kirja on tekstillisesti mielenkiintoinen ja tietopohjaisuuden kannalta erinomaisen kattava. Jo kirjan esteettisen kuvallisen kokonaisuuden puolesta kirja on yksi suomalaisen tietokirjallisuuden helmiä. 


Teksti: Anni Koskinen, kuva-artesaaniopiskelija




torstai 10. marraskuuta 2016

Nuoruus, köyhyys, rakkaus, taide & New York


He työskentelevät tuntikausia vierekkäin puhumatta mitään. He päättävät kirjeensä aina siniseen tähteen.

Patti Smith muuttaa kaksikymppisenä New Yorkiin, sillä hän haluaa tehdä taidetta. Sattumalta hän tapaa Robert Mapplethorpen, jolla on sama päämäärä. Heistä tulee rakastavaisia.

Eletään 1960–70 -luvun New Yorkissa, jossa köyhät taiteilijat asuvat Chelsea-hotellissa ja Andy Warhol pitää pyöreää pöytäänsä Max’s Kansas City -klubilla. Rahaa ei ole koskaan riittävästi. Patti ja Robert vuorottelevat täyspäiväisen taiteen tekemisen ja hanttihommien välillä. Robertin rakastamaan maitokaakaoon käytettävät kymmenen lisäsenttiä mietitään aina huolellisesti erikseen. Taiteilijatarvikkeita pihistetään kaupoista.

Nuoret etsivät kiivaasti tapoja, joilla voisivat ilmaista itseään mahdollisimman aidosti. Sattumien tai kohtalon avulla he löytävät keinot. Robert keskittyy valokuvaukseen ja solmii suhteen varakkaan mesenaatin kanssa, joka kustantaa hänen elämänsä ja taiteensa. Patti taas kirjoittaa runoja ja esittää niitä baareissa. Robert kannustaa Pattia laulamaan enemmän.

Patti Smith kuvaa muistelmateoksessaan Ihan kakaroita (2010), miten Robert ymmärtää viehättyvänsä miehistä, ja kertoo millaista on, kun läheisen seksuaalisuus muuttuu. Robertin seksuaalisuus ja hänen taiteensa kulkevat läpi kirjan käsi kädessä. Lopulta Ihan kakaroita on myös riipaiseva kertomus Aids-epidemiasta.
”Robert ja minä pidimme valamme. Kumpikaan ei jättäisi toista. Minä en koskaan katsonut häntä hänen seksuaalisuutensa lävitse. Kuvani hänestä pysyi koskemattomana. Hän oli minun elämäni taiteilija.” (s. 157)

Ihan kakaroita on herkkävireinen kuvaus ainutlaatuisista ihmisistä. Kaiken taustalla on New York, jota sellaisena kuin se Pattin ja Robertin kokemana oli, ei enää ole olemassa. Taiteen tekeminen on myyttistä, lähes uskonnollista. Samalla se on arkista selviytymiskamppailua varattomana. Ennen kaikkea Ihan kakaroita on kertomus syvästä yhteydestä, jonka Patti ja Robert jakavat siitä huolimatta, että heidän suhteensa muuttaa muotoaan. Patti Smithin ääni ja olemus huokuvat jokaiselta riviltä ja niiden väleistä.


Teksti: Ella P.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Oppaita kirjailijanaluille


Seitsemässäkymmenessäkahdeksassa vuodessa on muuttunut ainakin se, miten kirjailijahaaveista puhutaan. Mika Waltari kirjoitti klassikkoasemaan nousseen oppaansa nuorille kirjailijanaluille vuonna 1935 kyselevällä otsikolla Aiotko kirjailijaksi? Modernimpaa lähestymistä aiheeseen tarjoilee sanataideohjaaja ja kirjailija Taija Tuominen, joka julkaisi vuonna 2013 kirjoittajaoppaan päättäväisellä otsikolla: Minusta tulee kirjailija.


Toisin kuin monet muut luovan kirjoittamisen oppaat, nämä kaksi opasta eivät sisällä harjoituksia tai pitkälle meneviä pohdintoja estetiikasta. Sen sijaan ne vastaavat hyvin suorasanaisesti julkaisuun tähtäävien kirjoittajien kysymyksiin. Minne käsikirjoitus tulee lähettää? Millainen saate tulee kirjoittaa? Mitä tehdä, kun vastaus viipyy? Millaisia korvauksia julkaistusta kirjasta voi odottaa?

Arvaatko kummasta kirjasta lainaus on?

1.
A: ”Kirjoita aina vain toiselle puolelle paperia! Tarjotessasi käsikirjoitusta liitä aina palautusmaksu lähetykseesi postimerkkeinä!”
B: ”Osa [kustantamoista] ottaa käsikirjoitukset vastaan sähköisesti, mutta ainakin esikoisteoksen kohdalla on järkevintä lähettää käsikirjoitus kirjeessä paperiversiona rivivälillä 1,5-2. Kustantajat suosivat yleensä fonttia 12. Kiinnitä huomiota kuitenkin siihen, että eri tekstityypeissä sama fontti 12 voi olla erikokoinen. Varo liian suurta tai pientä fonttia.”

2.
A: ”Toisinaan pseudonyymi on hyvä idea, etenkin kun sillä leikittelee kokenut kirjailija.”
B: ”Älä Käytä salanimeä. Kadut sitä kuitenkin myöhemmin.”

3.
A: ”On lopetettava kirjoittajaoppaiden lukeminen ja kursseilla käyminen ainakin toviksi, sillä säännöistä voi tulla häkki. Ne saattavat ahdistaa ja rajoittaa, viedä kirjoittamisen rentouden ja muuttaa sen kaavamaiseksi.”
B: ”Ja lopuksi muista, että kaikki säännöt on luotu rikottaviksi ja että suuri taiteilija luo itse omat lakinsa. Mutta osoita ensin, että olet suuri taiteilija!”

4.
A: ”Jos olet todellinen kirjailija ja vuosien kuluessa onnistut luomaan päteviä teoksia, joilla on taiteellista merkitystä, voit laskelmissasi ottaa vähitellen varsinaisten tekijänpalkkioitten ja sinulta tilattujen tilapäisnovellien lisäksi huomioon myös apurahat ja palkinnot, jotka tosin ovat suhteellisen pieniä, mutta jotka kuitenkin voivat huomattavasti tukea ja auttaa kirjailijaa hänen työssään.”
B: ”Jos olet menestynyt kirjoituskilpailussa tai olet muutoin pitkällä käsikirjoituksesi kanssa, sinulla saattaa olla mahdollisuudet apurahaan jo ennen esikoisteoksen julkaisua.”

Mika Waltari antaa ohjeita ylhäältäpäin kokeneen kirjailijan auktoriteetilla. Taija Tuomisen ote on keskustelevampi ja pohdiskelevampi. Waltari puhuu lähes yksinomaan omasta kokemuksestaan, kun Tuominen siteeraan runsaasti muita kirjailijoita. Tuominen kannustaa ja rohkaisee, Waltari omien sanojensa mukaan haluaa vilpittömästi auttaa nuoria kirjailijanalkuja välttämään virheitä.

Molempien oppaiden lähtökohta kerrotaan alkuteksteissä: lupaavien kirjoittajien tarve saada tietoa niistä kirjoittamisen ja kustantamisen käytännöistä, joista kustannusmaailma usein vaikenee. Kaikilla ei ole tuttua kirjailijaa, jolta kysyä neuvoa. Teoksia vertailemalla saa myös käsitystä siitä, miten kirjailijuus on lähes sadassa vuodessa muuttunut ja miltä osin se on pysynyt samanlaisena.

Sitaatit:
Waltari: ABBA, Tuominen: BAAB

Teksti: Ella P.